Lintukodossa

Tänään on vapaapäivä, ja kuten perinteisiin kuuluu, istuin sängyssä sylissäni kissa ja santsikuppi kahvia käden ulottuvilla. Käsi, joka ei silittänyt huomionkipeää kissakaveria, selasi sosiaalista mediaa ja uutissivustoja.

Luin Facebook-postauksia, tweettejä ja artikkeleita. Klikkailin linkkejä ristiin rastiin ja tunsin kuinka pikku hiljaa verenpaineeni alkoi kohota semivaarallisiin sfääreihin. Otsasuoni alkoi tykyttää uhkaavasti ja raivopäänsäryn ensi merkit olivat ilmassa. Piilotin kännykkäni ja siirryin blogistaniaan avautumaan.

Itse artikkeleita ja postauksia kommentoimatta, haluan puhua hieman suomalaisten kieroutuneesta suhtautumisesta Suomeen. Ne artikkelit, joita luin löytyvät varmasti sinunkin sosiaalisesta mediastasi, lyön vetoa että joku huolestunut fennomaani ne on sinne tapetoinut. Silmiäni haavoitti se jälkikommentointi ja sinisilmäisyys joka kommenttiosastolla vallitsi. Ja tähän väliin on ihan turha huomauttaa että kommenttiosastojen lukeminen on itsekidutusta, tiedän sen mutten voi itselleni mitään.

Kun kyseessä on negatiivinen uutinen (käytän termiä ”uutinen” todella väljästi tässä yhteydessä), fennomaanikommentoija päivittelee kuinka jotain tällaista voikaan tapahtua Suomessa. Selataan muutama kommentti eteenpäin ja lynkkaajatrollit ovat löytäneet syylliseksi joko maahanmuuttajat tai poliitikot. Tai feministit. Tai kenet tahansa, jonka julkinen vihaaminen sattuu sillä viikolla olemaan trendikästä.

Tällaisen kommentoinnin lapsellisuus saa veren kiehumaan. Mikä ihmeen herran kukkaro se Suomi on ettei siellä koskaan tapahtuisi mitään pahaa? Onko maiden rajoille sotien jälkeen ripoteltu jonkinlaista keijupölyä jonka pitäisi estää kaikki paha lintukodossa ja sitä sen takia päivitellään suureen ääneen. ”Mutta eihän Suomessa...”. Ikäänkuin koko maa olisi jossain omassa pienessä hellantuutelikuplassa, jossa yksisarviset kirmaavat laitumilla ja paskantavat sateenkaaria, kaikilla on oma sauna ja perjantaipullo.

Jos uutisoidaan jotain positiivista, se leviää sosiaalisessa mediassa kuin ripulipaska vaippaikäisen housussa. Kansainväliset vertailuindeksit ovat tämän ryhmän suurin päänsäryn aihe allekirjoittaneelle. Katsokaa nyt kaikki kuinka hyvä maa Suomi on! Taputellaan toisiaan selkään ja ollaan niin ylpeitä siitä että ollaan synnytty Suomeen. Koska tokihan meistä itse kukin nykäisi napanuoraa merkiksi siitä mihin maahan äidin tuli matkustaa synnyttämään.

Jos Suomi on sellainen maanpäällinen paratiisi kuin nämä posikommentoijat antavat ymmärtää, kertokaa mulle tämä: mikseivät maan rajat ole pullollaan Pohjolan Eedeniin pyrkiviä reppanoita jotka ovat esimerkiksi epähuomiossa käyneet syntymässä vaikkapa Ranskassa? Ai niin, kun ei sinne lintukotoon saisi tulla kuin suomalaisia kun ne on ne ulkomaalaiset jotka käy aamulla kusemassa sun muroihin, ryöstää lähi-Siwan ja saa ilmaiseksi uudet lastenrattaat.

Monesta lukemastani kommentista paistaa läpi sellainen suvaitsemattomuus mitään erilaista kohtaan että silmäni vuotavat verta. Nämä kommentoijat kai asuisivat mieluusti Suomessa, joka on saari jossain Antantilla vailla mitään ulkopuolista kontaktia. Lämmitetään saunaa, katsotaan Karpoa ja suljetaan arjen realiteetit maan rajojen ulkopuolelle, koska sieltä se kaikki paha muutenkin tulee.

Jopas helpotti. Kiitos.

Isolla Kirkolla

Tiistaina kello soi rikollisen aikaisin ja heräilin tahmeasti pimeään ja sateiseen aamuun. Tarkistin kassin, heitin sinne vielä hammasharjan ja linkosin kassin ja itseni autoon kohti Westportia. Aamu valkeni harmaana ja tihkuisena kun hurautin Westportin rautatieaseman pihaan ja maksoin kokonaiset viisi euroa reilun vuorokauden parkista.

Aseman lippuautomaatti osoittautui varsin yhteistyökyvyttömäksi edelläni olevan pariskunnan kohdalla, vaimo ehti jo hieman tuskastua kun netistä ostettuja lippuja ei automaatti suostunutkaan tulostamaan. Ehdin väliin juuri kun alkoi näyttää siltä että nyt saa joko masiina tai aviomies käsilaukusta, sormi olikin harhautunut väärälle nappulalle ja liput kolahtivat pian luukusta ulos. Nainen jupisi jotain ”noista typeristä koneista” eikä edes toivottanut hyvää huomenta laiturilla seisovalle lippujen tarkastajalle, joka haukotusten lomasta opasti unenpöpperöisiä matkustajia oikeisiin vaunuihin.

 Junalla reissaaminen olikin yllättävän halpaa, menopaluu Westportista Dubliniin maksoi kolmekymppiä kun liput osti netissä. Sillä rahalla ei maksaisi bensoja, tietullia eikä pysäköintiä. Eikä auton ratissa voi juurikaan syventyä kirjaan (Run, Fat Bitch, Run sekä Agincourt Bride tällä hetkellä työn alla), juoda rauhassa kahvia tai kommentoida kanssamatkustajia Twitteriin.

Puksuteltiin maan halki ja Dublinissa odotti auringonpaiste. Heustonin asemalta minut otti kyytiinsä taksikuski, jolla oli selkeästi kevättä rinnassa. Matka hotellille kului mukavasti yhteislaulaessa radion säestyksellä. Kaima ehti hotellille aiemmin, ja tapasimme aulassa. Purppurassa aulassa, jossa oli jättiläismäiset sohvat ja liian monta peiliä.

Huone olikin valmis jo saapuessamme, vaikka check in virallisesti alkaakin vasta klo 15. Liekö henkilökuntaetu vai oliko hotellissa hiljaista, mutta kiitollisina matkasimme kuin prinsessat ikään tornihuoneeseen ja saimme kuin ihmeen kaupalla levitettyä pienet matkatavaramme ympäri huonetta sekunnin sadasosassa.

Molemmilla oli jäätävä nälkä, joten suunnistimme Temple Bar:n suuntaan lounaalle. The Vat House Bar oli hädintuskin avannut ovensa kun nälkäiset Minnat kolkuttelivat ovelle. Clubivoileivät ja ranskalaiset maistuivat ihmeen hyvältä aamun paastottuaan. Hiljaisia hetkiä ei juurikaan ollut, on se vaan edelleen ihmeellistä miten jonkun ihmisen kanssa vaan klikkaa vaikka ollaankin tutustuttu ”vain” Twitterissä.

Hipsimme lounaan jälkeen takaisin hotelliin kahville ja koemakaamaan sängyt, joita huoneessa oli kolme. Tuli näin jälkeenpäin mieleen että olisikohan pitänyt sittenkin työntää kaikki kolme sänkyä toisiinsa kiinni ja nukkua siinä poikittain?

Passinhaku hoituu ulkosuomalaiselta suoraan Suomen suurlähetystössä, hinta (€120) tuntui aika suolaiselta kun Suomessa saman läpyskän saa viidelläkympillä. Suurlähetystö sijaitsee St Stephen’s Greenin eteläpuolella ja on kuin pätsi! Olin jotenkin odottanut jotain hienompaa ja suurempaa, mutta paikka oli kuin mikä tahansa mitäänsanomaton virasto. Lasin takana olevat naiset olivat kääriytyneet villatakkeihin, me Minnan kanssa kuorimme vaatteita päältämme heti ovella. Onneksi hakuhomma oli melko nopea, muuten olisi ehkä joutunut kuorimaan päältään enemmän vaatetta kuin julkisilla paikoilla olisi suotavaa.

Viralliset asiat hoidettuamme käppäilimme St Stephen’s Greenin puistossa, kävimme ostoskeskuksessa syömässä syntisen hyvät cupcaket, hieman rättikaupoissa ja Disney-kaupassa. Disneyn prinsessaosastolla viuhdoin taikasauvalla taikapeilin edessä niin tarmokkaasti että peili ilmoitti menneensä rikki. Pahastuin kyllä hieman, kyllä minustakin olisi prinsessa pitänyt saada.

Liekö kaiman silmään mennyt jotain keijupölyä mutta Minnaa alkoi itkettää siihen malliin että hotellihuoneessa diagnosoitiin vaiva ja googlailtiin hoitokeinoja. Kehtasi vielä väittää että minun juttuni märkäpesäkkeistä ja niiden neulalla tyhjentämisestä eivät auttaneet!

Nälkä ajoi prinsessaporsaat alakertaan ruuan ääreen. Hotellin baariruokalista oli ensivilkaisulta varsin mukava; pizzaa, burgeria, lisää clubileipää, salaatteja ja muuta perinteistä baariruokaa. Sisustusratkaisut jaksoivat naurattaa, sisäpihalla nökötti kaksi isoa kamelipatsasta ja sisäpihan katolla komeili tiikeri. Aamiaisella huomattiin että kyykötti siellä pari gargoylea ja kotkakin. Ja niitä peilejä! Koko seinän kokoisia, ja kaikkialla.

Hotelliaamiainen on ehkä reissaamisen parhaita puolia. Se, kun saa puoliunessa vaeltaa huoneeseen jossa on kaikkea mitä ihminen voikaan aamiaiseksi haluta, valita sieltä mieleisensä ja syödä puputtaa niin paljon kuin vatsa vetää. Välillä joku käy tuomassa lisää kahvia ja vie likaiset astiat pois. Aamiaisen jälkeen ehdimme vielä nauraa käkättää huoneessa oleville kylpytakeille. Kokoa XL. Mietin miten isoja hotellin vieraat normaalisti on, mutta aulassa lyllertävä amerikkalaisryhmä vastasi siihen kysymykseen lähtiessämme.

Juttua olisi riittänyt kyllä vaikka pidemmäksikin aikaa, mutta sitten ensi kerralla repäistään ja ollaan vaikka kaksi yötä!

Taksissa takaisin junalle ja kotia kohti. Kotona odotti siivottu talo, huomionkipeät kissat ja sytytysvalmis takka. Sellainen reissu se.

Huijausta

Hähhää! Sain ainakin itseäni huijattua sen verran että uskottelin aikani riittävän bloggailuun kun oli talvi ja töissä vähän hiljaisempaa ja lyhemmät päivät ja sitä rataa. Osui ja upposi, en tiedä miten teidän kävi? Kokeilen taas, haparoivin ottein ottaa itseäni niskavilloista kiinni ja raapustella näppäillä edes jotain tännekin.

Talvi on töissä hiljaista aikaa, joten olen tehnyt neljäpäiväistä työviikkoa joululomien jälkeen. Se yksi ylimääräinen vapaapäivä on lähinnä näkynyt juoksumonojen pohjissa, lenkkipolku jos toinenkin on tullut entistä tutummaksi. Tasapainoa juoksulle on haettu keittiön puolelta, ja padat porisevat liedellä harva se ilta, joten ei tämä akka ihan heti olemattomiin kuihdu vaikka kutistumaan päin suunta onkin ollut jo vuoden päivät. Talvessa parasta on kahden normaalisti kiireisen ihmisen yhteiset hetket kaikessa rauhassa takkatulen ääressä sen kummempia touhuamatta, hyvän ruuan ja viinilasin seurassa.

Varsin myrskyisä talvi taitaa onneksi olla suurimmalta osin takanapäin. Joululomalla Suomessa pohdittiin vieläkö talossa on katto ja räystäät paikoillaan lomalta palattaessa. Hyvin pysyi talo kuosissaan eikä suurempia vahinkoja omalle kohdalle sattunut. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni ja talkoovoimin onkin siivoiltu isoja ja pieniä vahinkoja kahvi- ja pullapalkalla.

Huomenaamulla tämä maalaishiiri suuntaa Isoon Kaupunkiin passinhakumatkalle. Samalla hyvä tekosyy koenukkua yksi Ison Pomon hotelleista Dublinin keskustassa. Henkilökunta-alennusta hyväksikäyttäen ja pomon nimen mainiten varasin huoneen Trinity Capital Hotelista. Passi täytyy käydä hakemassa Suomen suurlähetystöstä, joka onneksi on kohtuullisen kävelymatkan päässä. Matkaseuraksi saan kaimani Sligosta, saa nähdä millaista tuhoa Minnat saa pääkaupungissa. Vaatteet on jo koordinoitu ja suunnitelmat auki. Dublin, täältä tullaan!

Uutisiakin varmaan on, pieniä ja suuria mutta näin yhtäkkiä ei tule yhtään mitään mieleen. Tasaista arkea ja normaalia elämää, ei ihminen muuta kaipaakaan.

Näkymisiin!

Asiasta ja vähän sen vierestä

Puhutaanko vähän sosiaalisesta mediasta? Kavereiden kesken ihan SoMe vaan. Facebook, Twitter, Instagram ja ne monet muut lisäksi. Twitter oli mulle vielä jokunen vuosi sitten uusi tuttavuus. Loin tilin, kurkistin varovaisesti että mitä täältä löytyy ja unohdin koko homman pidemmäksi aikaa.

Viime aikoina Twitterin käyttöni on lisääntynyt huomattavasti. Miksi? Ne ihmiset, jotka siellä on. Ne pienet kuvakkeet, joiden takana on oikeita ihmisiä ja he asuvat puhelimessani. Näppituntumalla tavoitettavissani on useampi sata ihmistä joille toivotan aamuisin hyvää huomenta ja huikkaan iltaisin hyvät yöt ennenkuin painan pääni tyynyyn. Oikeita, aitoja, ihania ihmisiä.

Suomalaiset ovat aktivoituneet Twitterissä, tai sitten olen heidän olemassaolostaan tietoisempi nyt kuin mitä olin pari vuotta sitten. Suomitwitteristit ovat välitöntä ja avointa porukkaa. Puhutaan kaikesta, keskustellaan ja kommentoidaan. Tuodaan esiin mielipiteitä, kinastellaankin hieman, kuunnellaan huolia ja autetaan. Jaetaan riemut ja ja ne surullisemmatkin asiat. Ystäväpiiri puhelimessani.

Suomalaisten kansantaudiksikin kuvattu kateus ei omassa Twitter-virrassani ole päätään nostanut, päinvastoin. Toisten hyvistä uutisista ollaan aidosti iloisia ja kateuden tunteet kohdistuvat lähinnä lomakuviin jostain auringosta tai syntisen hyvään annoskuvaan. Silloinkin kommentoidaan suoraan; ”Olen kateellinen” sen sijaan että hampaat irvessä oltaisiin mukaonnellisia ja tsemppaavia. Ja sitten selän takana kuhistaan. Vai kuhistaanko? Kaikki minkä Twitteriin laitat, on julkista. Yksityisviestien mahdollisuus on olemassa mutta en tiedä kuinka paljon niitä käytetään. Ajoittaisia yksityiskeskusteluja lukuunottamatta DM-boksini yleensä kumisee tyhjyyttään.

Niin, ja se tsemppaus. Tämä on nyt sitten vähän asian vierestä. Aloitin tämän vuoden maalis-huhtikuussa kuntokuurin. 5:2 dieetti ja treeniä päälle. Twitterissä saamani tsemppaus, kannustus ja vertaistuki yllätti. Siellä oli muitakin joille lenkille lähtö oli välillä tahmeaa. Ja sitten niitä jotka treenasivat päivittäin ja antoivat neuvoja ja vielä lisää tsemppiä. Heille kiitos, tiedätte keitä olette.

Kohtaamiset eivät rajoitu virtuaalimaailmaan. Tampereella lokakuun puolivälissä tapasi puolensataa twitteristiä toisensa pikkujoulutunnelmissa. Kun juttu luistaa näppäimistön välityksellä, miksi jättää se siihen? Pikkujoulutapahtuma oli ilmeisen onnistunut ja allekirjoittaneelle kuin ne Putte-Possun nimipäivät. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Suunnittelen lomaa Suomeen ensi kesänä, ja olen jo saanut kutsun neljän twitteristin kotiin. Oikeasti. Ja uhkaan mennä myös, jos en nyt muuten niin noutamaan ne kotitekoiset  villasukat, jotka minulle on luvattu. Tahdon tavata ihmiset kuvakkeiden takana, halata, nauraa ja juoda lasin viiniä hyvässä seurassa. 

Kippis! Ja tweettaillaan!

Ihonhoitoa

Ihan alkuun sanon että tämä ei ole maksettu/sponsoroitu postaus ja tuotteet olen ostanut ja maksanut itse. Nämä ovat tuotteita, joita käytän itse ja jotka olen huomannut toimiviksi.

Kyseessä on firma nimeltä Lush, joka on valmistaa tuoretta, käsintehtyä kosmetiikkaa. Suosittelen tutustumaan nettisivujen ”Uskomme” ja ”Usein kysyttyä” –osioihin, sieltä pian selviää mistä on kyse.

Minulle täällä lähin Lushin myymälä on Corkissa, nyt kun satuin olemaan Dublinissa, suunnistin samalla Henry Streetin myymälään täydentämään varastojani. En ole Helsingissä käynyt Lushin myymälässä (Kaivokatu 8, Asematunneli), mutta näillä rannoilla palvelu on ollut huippuluokkaa joka kerta, ja myyjien tuotetietous on vertaansa vailla.

Ensin mukaan tarttui Dream Cream, joka on ollut jo jokusen vuoden luottokosteusvoide. 250g purkki riittää pitkälle ja tuoksuu ihanalle. Kärsin varsinkin talvisin kuivasta ja hilseilevästä ihosta, joskus niinkin pahasti että säärten iho halkeilee. Tämä voide on Lushin bestselleri, eikä syyttä. Jokainen sitä kokeillut tuntuu rakastuvan siihen välittömästi. Kesäisin hoidan sillä halkeilevat kantapäät sandaalikuntoon.

Toinen luottotuote on Ocean Salt –kuorintavoide. Tuoksuu limetille ja kookokselle, nimensä mukaan kuorinta-aineena on karkea merisuola. Tarpeeksi hellävarainen tuote myös kasvojen iholle, minä käytän koko kropalle kerran viikossa, jonka jälkeen suoritan tehorasvauksen. Ocean Saltin jäljiltä olo on kuin shotilla tequilaa, limetistä hieman potkua ja päivä jatkuu raikkaana.

Kolmanneksi kassiin tipahti jälleen yksi käytössä hyväksi havaittu Whip Stick –huulirasva. Pieni pyöreä rasia kulkee hyvin mukava farkkujen taskussa eikä sula höttöiseksi. Koostumukseltaan napakka muttei liian rasvainen. Huulet jäävät pehmeiksi ja hoidetun tuntuisiksi ilman tahmeaa tunnetta. Kaikkein parasta Whip Stickissä on sen maku/tuoksu: suklaa ja appelsiini. 10g purkki näyttää pieneltä ja voi vaikuttaa hintavalta, mutta se riittää pitkälle.

Suosittelen!

Hengähdystauko

Huh! Riittäisköhän tää puoli vuotta blogitaukoa? Ei muka aikaa, eikä mitään järkevää sanottavaakaan. Jotain hajatuksia näppäilin muistiin ja pyyhin pois saman tien, ei niistä saanut tolkkua. Olkoot siellä jossain taka-alalla, ehkä niistä joskus saan jotain aikaiseksi.

Kesä ja kiireet. Hyvät sellaiset. Hyvää seuraa ja mukavaa oloa. Isä ja äiti vietti täällä viikon päivät huhtikuussa, Mika, Terhi ja Iita kera Ilomantsin herttuan ja seurueen kesäkuun alussa. Yksi jäi nauttimaan Irlannin oloista vielä kuukaudeksi, vähän uhkaili että saattais tulla ensi vuonna uudestaan.

Taidanpas laittaa tähän pienen kuvakoosteen, tätä meillä on tehty:

Olen lenkkeillyt täällä:

Nautiskellut kesäsäistä (ilman hyttysiä)

Käynyt terassilla nauttimassa tätä:

Viettänyt laiskoja aamuja:

Katsonut auringonlaskua kotiportailta:

Rapsutellut näitä:

Lukenut näitä:

Maalaillut näillä:

Ja herkutellutkin vähän:

Nähdään taas!

Myrskyn Silmästä

Hei kokeillaanpas tätä kirjoitteluhommaa uudestaan! Pikkuhiljaa olen kirjoitellut pieniä postauksenmurusia muistivihkooni, ehkä niistä saan vielä muokattua jotain luettavaa teillekin. Sekä tämä suomiblogi että sen englanninkielinen vastakappaleensa ovat olleet telakalla viime lokakuusta saakka.

Olen täällä ruudun tällä puolen ehtinyt tekemään vähän kaikkea ja paljon ei-mitään. Entiseen malliin edetään, ei täällä ole sen ihmeempää raportoitavaa. Oli joulua ja uuttavuotta ja ne synttäritkin siinä. Syötiin, juotiinkin hiukan, nautittiin hyvästä seurasta ja omasta seurasta. Akku on latautunut ja sitä ladataan vieläkin hieman kevennetyn työkuorman avulla.

Viime vuoden lomia pidän päivän kerrallaan viikossa ja olen töissä vain neljänä päivänä viikossa, vedetään työkaverin kanssa vuoronperään, ei meitä siellä kahta tarvitse olla päälliköimässä tähän aikaan vuodesta. Kyllä ne pärjää.

Ulkona myrskyää, tulee ja sataa jo neljättä päivää. Vielä pari päivää pitäis jaksaa kuunnella, mutta vähempikin riittäisi. Kaikki vähänkin kevyempi tavara lentää tuulen mukana, voisi koiranomistajia kehottaa siirtämään lemmikkinsä sisätiloihin jo karvaturri on bernhardilaista pienempi. Toissapäivänä näytti siltä että naapurin palkintopässi mennä viiletti tuulen mukana olohuoneen ikkunan ohi. Kyseessä saattoi olla myös aamuisen kahvinpuutteen aiheuttama optinen harha.

Eilen piti käydä Galwayssa, mutta kaupunki oli kaaoksessa, tiet tulvien takia poikki joten sinne ei tarvinnut sekaan lähteä. Saivat sekoilla keskenään, ehdin minä sinne ensi viikollakin. Pikapyrähdys Clifdeniin ja sen jälkeen sohvannurkkaan Kindle kourassa lukemaan. Iso tuli takkaan ja turautin Jurasta päiväkahvit. Hyvä tuli.

Tänään sitten jatketaan samaan malliin, ei tuonne pihalle vieläkään uskalla nenäänsä laittaa. Kissat kainaloon ja lukemaan. Niin, ja vähän näitä kirjoitushommia kans.