Reissussa Rähjääntyy

...ja kotona korjaantuu. Maanantaina tein vielä täyden työpäivän ja yritin saada kaikki rästihommatkin hoidetuksi. Jotain pientä sinne vielä jäi mutta sai jäädäkin, tehkööt muut, minä olen nyt lomalla! Kotona ehdin huitoa imurilla nurkat ja karkottaa villakoirat ja kissankarvat. Lily tosin hiippaili imurin perässä ja varisteli tilalle uuden karvapeitteen. Takkaan sytytin pienen tulen ja haukkasin iltapalaa.

Puolenyön tienoilla tehtiin lähtöä ja sää oli niin ihanan irlantilainen; tuuli ulvoi ja vettä tuli vaakatasossa. Mietittiin että lähdetään hyvissä ajoin, ajomatka kaupunkiin ja bussille kestää yleensä tunnin verran, nyt varattiin melkein kaksi tuntia. Tiet olivat veden vallassa, eikä muita autoja näkynyt juuri missään. Se oli se kuuluisa synkkä ja myrskyinen yö. Kello tikitti hurjaa vauhtia eteenpäin, ja kun bussin lähtöön oli aikaa enää vartti, eikä kaupungin valot olleet vielä lähelläkään, soitin bussiasemalle ja pyysin puhua GoBus:n kuskin kanssa. Annoin varausnumeron ja sanoin että olen matkalla, voiko odottaa. Kuski naurahti ja sanoi että jos kerran tulossa olet, niin odotetaan.

Olin sitten loppujen lopuksi kokonaiset neljä minuuttia etuajassa. Stuart lähti ajamaan takaisin kohti kotia ja sänkyä. Minä asetuin taloksi bussin penkille ja yritin nukkua. Ei muuten onnistunut.

Dublinissa pääsin tutustumaan uuteen Terminaali kakkoseen ja onhan se hieno. Aer Lingus saa täyden kympin asiakaspalvelusta, ystävällinen nuorimies näytti kuinka check-in automaattia käytetään, ja bag drop-tiskin täti kysyi olenko ensimmäistä kertaa uudessa terminaalissa ja kertoi missä mikäkin on. Työkaverin suosituksesta otin aamupalaa ennen turvatarkastusta, sillä puolen on enemmän valinnanvaraa, missä syö. Turvatarkastuksen jälkeen saa valita joko kahvilan tai Burger Kingin.

Koneessa sain vierustoverikseni 3,5-vuotiaan Benjaminin ja hänen mummonsa Geraldinen. Olivat matkalla Kuopioon Geraldinen pojan luo, Benjamin oli ollut mummolassa syyslomalla. Poika leikki legoilla, mönki istuinten alla, syötti puolet aamiaisestaan ohikulkevalle Säde-tyttöselle joka nauraa kikatti puolikas aamiaismakkara suupielessään. Geraldine pyysi anteeksi ainakin sata kertaa, kun poika ei pysy paikallaan. Sanoin että ei tuo haittaa, kiltistihän Benjamin leikki ja ihmetteli.

Mika-veli tuli kentälle vastaan ja vei syömään Amarilloon. Voi sitä nachoähkyä mutta hyvää oli! Junan lähtöön kun oli aikaa kolmisen tuntia, ehdittiin vielä juomaan kahvit Mikan ja Terhin kotona Tuusulassa. Ja Tikkurilassakin ehdittiin junaa odottaa puolisen tuntia, oltiin sen verran ajoissa. Junassakaan ei nukuttanut, ja Joensuuhun saapuessa oli valvottuja tunteja takana 33. Isä ja äiti junalaiturilla vastassa, olo oli kotiin tuleva. Vielä tunti autossa, ja sitten oltiin ihan oikeasti kotona.

Lökäpöksyt jalkaan ja marsu aivasti. Lenkkimakkaraa ja ruisleipää ja tuttu keittiön pöytä.

Ja sitten nukutti.

Lähtö Lähellä

Laukut on pakattu, kaikki on valmiina. Nyt ei muuta kuin autoon ja sitten bussiin ja sitten lentokoneeseen ja sitten junaan ja sitten autoon ja sitten ollaankin kotona. Onneksi on hyvät unenlahjat ja iPodissa täysi latinki virtaa ja musiikkia. Ja pari kirjaa ja sudokulehti. Tuttu reissu menee melkein heittämällä, ja yleensä puolet matkasta allekirjoittanut on syvässä unessa.

Bloggailu voi jäädä vähemmälle seuraavan kahden viikon ajan, tai sitten ei. Jos aikaa löytyy niin ilmoittelen kuulumisia, jos ei, niin sitten nähdään parin viikon kuluttua. Mahdollisia bloggailun aiheita lomalla ovat laiskottelu ja suomiruoka. Nähdään taas, joko pian tai sitten myöhemmin!

Kissa Kadoksissa

Tomilla on ollut jo jonkin aikaa tapana lähteä illalla ulos tutkiskelemaan naapurustoa. Yleensä nämä retket kestävät yön yli, ja aamulla keittiön ikkunalla istuu kärsimätön kolli odottamassa isäntäväen heräämistä. Jos sataa vettä, Tom on sateen suojassa autotallissa, ja pinkaisee takaovelle vasta silloin kun on varma, että sisäänpääsy on välitön ja esteetön. Eli silloin kun Stuart on takaovella aamusauhulla. Joskus kollia laiskottaa, ja se odottaa että emäntä huolestuu kollin pitkästä poissaolosta ja tarkistaa autotallin. Silloin autotallin kattoparrujen päältä kuuluu ”mau” ja Tom hyppää emännän jalkojen juureen ja katsoo ylöspäin ”No, kannatko sinä minut sisälle? En tahdo että käpäläni kastuvat” ja emäntä tekee työtä käskettyä.

Toissa viikolla Tom lähti iltalenkilleen normaaliin tapaan. Keittiön ikkunasta ulos ja seikkailemaan. Seuraavana aamuna ei keittiön ikkunalla istunutkaan karvanaamaa. Kävin aamutakki päällä autotallissa kutsumassa. Ei mitään. Kävelin talon ympäri ja kutsuin edelleen. Naapurin mies taisi luulla että nyt sen pää on mennyt lopullisesti sekaisin, vaeltaa aamutuimaan aamutakissa taloa ympäri ja huutelee Tomia. Palasin sisälle ilman kissaa.

Kysyin Stuartilta oliko Tomia näkynyt illalla; ei näköhavaintoja. Stuart vakuutteli että kyllä se sieltä kotiin palaa, kunhan nälkä yllättää. Töistä tullessani odotin näkeväni tutun karvapallon olohuoneen ikkunalla kärsimättömänä ”Minä olen odottanut tuntikausia, päästä minut jo sisään!” mutta toisin kävi. Ei kissaa missään. Laitoin tekstiviestit naapureille, jos kissaa näkyy niin kertokaa ihmeessä. Kiersin taas taloa ympäri, kävelin pihaportilta kumpaankin suuntaan puolisen kilometriä ja pelkäsin pahinta. Ei mitään missään.

Seuraavana aamunakin keittiön ikkunalauta oli tyhjänä. Stuart oli lähdössä Galwayhin ja lupasi käydä kaupunkireissun jälkeen kotona katsomassa josko kulkuri olisi palannut kotiin. Töissä puhelin soi, Stuart oli kotona ilman kissaa. Lilykin käyttäytyi eri tavalla, ihmetteli leikkikaverinsa outoa poissaoloa ja maukui ihmeissään sille tuolille, jossa Tom yleensä torkkui.

Töistä kotiin ajellessani katselin tien pientareet tarkkaan: mitä jos Tom onkin jäänyt auton alle? Ja makaa loukkaantuneena jonkin ojan pohjalla, tai pahempaa. Käänsin auton pihatielle ja siellä se oli. Surkea, märkä ja takkuinen Tom olohuoneen ikkunalaudalla. Surkea pieni ”mau” ja kärsimätön steppaus etuovella ennenkuin raitahäntä katosi keittiöön ja karvanaama upposi ruokakulhoon vartiksi. Kun vatsa oli saatu täyteen, sai emäntä tarkistaa missä kunnossa kulkuri oli.

Oikean korvan juuressa oli iso haava. Niska ja kaula olivat mudassa ja hiekassa. Päälaella oli pitkä verinaarmu. Oikean takajalan sisäpuolella oli haava jonka ympäriltä karvatkin olivat kaikonneet. Tom ontui vasenta etujalkaa ja pyöreän vatsan karvat olivat likaiset ja takussa. Tom ihmetteli syyniä, mutta kuunteli rauhallisena ja puski päätään jalkaani vasten. Missä lienee kolli ollut, mutta kyyti oli ollut kovaa.

Naarmut ja haavat paranevat ajallaan, jalan sisäpuolella olevan haavan ympäristö on edelleen karvaton ja Tom pesee sitä usein. Eläinlääkäri oli sitä mieltä että jos Tom ei onnu jalkaa eikä se tunnu kuumalta tai näytä turvonneelta, sen voi antaa olla ja parantua ajan kanssa. Nyt Tom nukkuu tyytyväisenä sohvan selkänojalla ja pitää puolella silmällä vahtia siltä varalta, että ruokakulhoon ilmestyisi uutta evästä.

Sellainen seikkalija se.

Pakkauksen Riemut

Kipusin portaat ullakolle ja toin alas paljon reissanneen matkalaukkuni. Kohta alkaa pakkaus. Lily nuuskii laukun joka kerta hyvin tarkkaan, kyllä kissa tietää että nyt on joku ruuanantaja lähdössä reissuun. Stuart jää tällä kertaa kotiin, joten ei tarvitse Tomin ja Lilyn kauhistella vierasta ruokkijaa.

Miten tänne pääsee sisään?

Tähän aikaan ensi viikolla olenkin jo iloisessa Itä-Suomessa! Sain jopa ostettua junalipun VR:n verkkokaupasta, eikä siihen mennyt kuin kaksi yritystä. Ensimmäisellä kerralla maksua hyväksyessäni ruudulle lätkähti ilmoitus ettei verkkokauppaan saadakaan yhteyttä. Luottokortin numeron olin jo antanut, saa nähdä menikö se maksu läpi. Toisella kertaa ei mitään ongelmia ja sain lippunikin sähköpostiin ja puhelimeen. Ongelma ilmeni vasta täällä päässä kun yritin tulostaa lippua. Tulostin kiukutteli, että sininen muste on lopussa eikä suostunut tulostamaan mitään edes mustavalkoisena. Käytän huomenna hyväkseni työpaikan tulostinta ja jätän omani kiukuttelemaan ihan kaikessa rauhassa.

Eilen käytiin pikavisiitti Galwayssa, Stuart hoiteli hotellin asioita ja minä ehdin käymään juoksulenkillä Galwayn keskustan kaupat läpi. Mukaan tarttui pari paitaa ja ihanan Candyland-karkkikaupan yltiömakeita karkkeja. Galwayssa opiskeleva työkaverini ostaa Candylandista Lucky Charms –muroja, joissa on seassa vaahtokarkkeja ja murot itse on tietenkin päällystetty sokerilla. Terveellistä aamiaista? Jali ja Suklaatehdas –elokuvan ystävät tunnistavat varmaan nämä Wonka –merkkiset karkit. Aineslistaa ei kannata lukea, E-numeroiden määrä pistää pään pyörälle. Eipä näitä napostellakaan kun pari karkkia illassa, muuten saattaisi hammaslääkäriltä tulla noottia.

Mutta takaisin pakkauksen riemuihin. Suomen syksyyn kun voisi tuoda melkein koko vaatevaraston ja silti huomaisi olevansa sääoloihin varautumaton. Ei sentään toppatakkia kai tarvita, vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Onneksi siellä isän ja äidin pohjattomissa vaatekaapeissa taitaa olla joltain Suomen-reissulta sinne jätetty toppatakki, se pelastakoon minut kylmältä. Täytyy muistaa taas jättää laukkuun tilaa tuliaisille; salmiakkia, ruisleipää ja hirvenlihaa. Ja takaisin lennetään kädet kyynärpäitä myöten ristissä ettei laukkuani valita tarkasteltavaksi, voisi käydä niin että tuliaiset menevät tullimiesten parempiin suihin.

Maanantaina on siis viimeinen työpäivä, ja maanantai-iltana matkaan yöbussilla Dubliniin. Sieltä lento Helsinkiin, jatko junalla itään ja sieltä isän ja äidin autokyydilla kotiin. Tiedossa siis laskujeni mukaan noin 21 tuntia reissaamista. Parempi ladata iPodin akku täyteen ja toivoa ettei iPhonen akku lopu kesken. Tietääkö kukaan onko VR:n junissa WiFi? Sudoku-lehti ja pari kirjaa pitävät seuraa elektroniikan ohella, matka ei siis käy pitkäksi.