Kateissa

Olen ollut blogistaniasta poissa melkein rikollisen kauan. Kaksi ja puoli viikkoa hujahti melkoisen supsikkaasti. Nyt onkin aika tarjota tilapäivitys ja kootut selitykset siihen, miksi blogini on niin kamalan heitteille jätetty.

Mika ja Riku

Jos palataan ajassa taakse päin kaksi viikkoa, tuonne toukokuun viimeisen kokonaisen viikon alkupäähän, meille odoteltiin vieraita Suomesta. Mika-veli toi kaverinsa Rikun ja Jonen tänne Euroopan laidalle ihmettelemään maisemia ja elämänmenoa muutenkin. Mika ja Riku rantautuivat Stuartin hotellin pihaan tiistai-iltana. Jone matkasi etelärantaa pitkin moottoripyörällä, oli tekstiviestillä ollut kai aamulla yhteydessä matkatovereihin että kyllä täältä tulossa ollaan. Puolentoista tuopin odottelun jälkeen pihaan pörähti pyörä, ja mies joka käveli kuin John Wayne. 650km yhteen soittoon Irlannin mutkikkailla teillä moottoripyörän selässä varmaan saa sen aikaan kenessä hyvänsä.

Jone aka Brian

Pöytään kannettiin ruokaa ja virvokkeita ja kartta saatiin esille saman tien; pojat olivat suuntaamassa kohti pohjoista heti seuraavana päivänä. Derryssa paukkui pommi juuri edellisviikolla, joten se alkuperäinen kohde laitettiin suosiolla syrjään. Enniskillen kuulosti mukavalta paikalta, matkalla voisi pysähtyä Sligossa ja Bundoranissa. Suunnitelmat lyötiin lukkoon, pojat unille ja Minna kotiin Stuartin kanssa.

Aito Brian

Keskiviikkoaamuna moottoripyörä oli turvallisesti lukkojen takana ja vuokra-Opel käänsi nokkansa kohti pohjoista. Pojat pysähtelivät suunnitelman mukaisesti matkalla Enniskilleniin ja sinne saapuessaan noudattivat vanhaa, hyväksi havaittua kaavaa: auto parkkiin ja pubiin tuopille. Pubista kysytään paikallistuntemusta omaavilta missä kannattaa yöpyä ja syödä. Vielä ei ole vikaan mennyt. Pojistahan oli melkein tullut julkkiksia siinä Enniskillenin pubissa kun paikalliset huomasivat että Jonehan näyttää ihan Brian O’Driscollilta. Suomalaisillehan tämä Irlannin rugbylegenda oli ehkä hieman tuntematon, mutta kun Brianin kuva löytyi lehdestä, ei auttanut kuin todeta että kyllähän se näin on. Jokaisella meistä kuulemma on kaksoisolento, Jone löysi siis tällä reissulla omansa.

Torstaina pojat ajelivat takaisin tänne länsirannalle ja illan ohjelmassa oli sinisimpukoita ja seurustelua. Jone oli päättänyt että hotellia vastapäätä olevalle vuorelle täytyy päästä kiipeämään, ja reppu selässä mies lähti päättäväisesti harppomaan kohti huippua. Mika ja Riku jättivät retken suosiolla väliin, ja kävimme sillä välillä katsomassa minun ja Stuartin uutta asuntoa. Matkalla hotellille poikettiin Paddy Coynesissa, minun paikallispubissani, jossa istumme usein maanantai-iltaa. Pubin omistaja Gerry oli niin tyytyväinen nähdessään vierailijat, että talo tarjosi tuopit saman tien. Kanta-asiakkuus kannattaa.

Illalla hotellilla syötiin rikollisen hyvin. Sinisimpukoita, katkarapuja ja kaikkea muuta hyvää. Jonekin palasi vuorenvalloitusretkeltään, hotellin naapuri Leo oli noukkinut väärään suuntaan suunnistavan Jonen autonsa kyytiin ja tuonut hotellille saakka. Huipulla oli käyty, mutaiset ja turpeiset vaatteet todistivat sen.

Mika oli kovasti sitä mieltä ettei Rikun katkaravuissa ollut tarpeeksi sitruunaa

Jotkut söi enemmän kuin toiset...

Perjantai oli lähtöpäivä. Aamiaisen jälkeen Mika ja Jone heittivät perinteisen(?) painiottelun hotellin pihanurmella, paidatta tietenkin. Rose nauraa kikatteli ikkunasta katsellessaan, sanoi vaan että pojat on aina poikia. Käväistiin vielä luostarilla ennen kuin pojat jatkoivat matkaa Dubliniin, Mika ja Riku viilasivat eläkesuunnitelmiaan kuntoon, tulevat kuulemma ajamaan karaokebussia luostarille. Siitä tulikin mieleen, että ehkä pitäisi laatia se muistio pomolle tästä ehdotuksesta ennen kuin pääsee unohtumaan.

 

Takavalot

Letterfrackin risteyksessä näin Astran ja Hondan takavalot viimeistä kertaa, poikien matka jatkui kohti Dublinia.