Maisemia

Täällä ollaan, edelleen. 

Vaikkei sitä ainakaan blogistani ja sen päivitystiheydestä ihan heti uskoisikaan. Töissä vedetään oikein kunnon tappotahdilla kiireisintä turistikautta loppusuoralle, elokuu tuo tullessaan italialaiset matkustavaiset mikä meillä tarkoittaa rankkoja työpäiviä. Italialainen ryhmämatkailija on usein kärsimätön, englantia puhumaton ja monesti täysin omassa maailmassaan, eikä välttämättä ota huomioon muita samassa kohteessa olevia asiakkaita. Onneksi samainen matkailijatyyppi suhtautuu ruuhkaan, kielitaidottomuuteen ja kanssaihmisten kärsimättömyyteen ihanalla huumorintajulla. Moni ongelma on ratkaistu kupillisella espressoa. Ja sillä, että edes joku osaa sanoa ”Grazie” ja ”Prego”. Eräs hienostuneesti harmaantunut ja mannermaisen tyylikkäästi pukeutunut italialaismies pyysi minua oppaansa tulkitsemana mukaansa Italiaan. Olisi kuulemma kotona ollut vaimon paikka auki. Nuoren vaimon. Vanha vaimo kun hänellä oli jo. Kieltäydyin kunniasta, kun Stuartia en olisi saanut tuoda mukanani.

Yleensä täällä länsirannalla vuorten ja meren välissä on oma pieni mikroilmasto. Se tarkoittaa sitä, että vaikka muualla paistaa aurinko, meillä tulee vettä. Kerrankin käy toisin päin; muualla tulee vettä mutta meillä on aurinkoista ja jopa lämmintä. Torstai-iltana meitä hemmoteltiin kauniilla auringonlaskulla. Piti ihan pihalle asti mennä kuvaamaan. Jäinkin siihen portaalle istumaan hetkeksi, naapurin koira lyllersi pitämään seuraa.

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana ja kosteana. Sain kuitenkin kauniin kuvan sateenkaaresta. Ja tuon keltaisen talon nurkalle täytyy mennä lapion kanssa väijyyn, josko sieltä se ruukullinen kultaa löytyisi ja voisin lopettaa lottoamisen.

Tällä viikolla pidän vain yhden vapaapäivän (tänään), ensi viikolla ehtii pitämään kolme päivää ongelmitta. Täytyy käydä silmälääkärissä, hieronnassa, kampaajalla, kaupassa, huollattamassa auto ja muuta juoksevaa asiaa. Riittääköhän kolme päivää? Jos minusta ei kuulu, olen hautautunut työvuoren alle.

Nähdään ensi viikolla!