...ja kotona korjaantuu. Maanantaina tein vielä täyden työpäivän ja yritin saada kaikki rästihommatkin hoidetuksi. Jotain pientä sinne vielä jäi mutta sai jäädäkin, tehkööt muut, minä olen nyt lomalla! Kotona ehdin huitoa imurilla nurkat ja karkottaa villakoirat ja kissankarvat. Lily tosin hiippaili imurin perässä ja varisteli tilalle uuden karvapeitteen. Takkaan sytytin pienen tulen ja haukkasin iltapalaa.
Puolenyön tienoilla tehtiin lähtöä ja sää oli niin ihanan irlantilainen; tuuli ulvoi ja vettä tuli vaakatasossa. Mietittiin että lähdetään hyvissä ajoin, ajomatka kaupunkiin ja bussille kestää yleensä tunnin verran, nyt varattiin melkein kaksi tuntia. Tiet olivat veden vallassa, eikä muita autoja näkynyt juuri missään. Se oli se kuuluisa synkkä ja myrskyinen yö. Kello tikitti hurjaa vauhtia eteenpäin, ja kun bussin lähtöön oli aikaa enää vartti, eikä kaupungin valot olleet vielä lähelläkään, soitin bussiasemalle ja pyysin puhua GoBus:n kuskin kanssa. Annoin varausnumeron ja sanoin että olen matkalla, voiko odottaa. Kuski naurahti ja sanoi että jos kerran tulossa olet, niin odotetaan.
Olin sitten loppujen lopuksi kokonaiset neljä minuuttia etuajassa. Stuart lähti ajamaan takaisin kohti kotia ja sänkyä. Minä asetuin taloksi bussin penkille ja yritin nukkua. Ei muuten onnistunut.
Dublinissa pääsin tutustumaan uuteen Terminaali kakkoseen ja onhan se hieno. Aer Lingus saa täyden kympin asiakaspalvelusta, ystävällinen nuorimies näytti kuinka check-in automaattia käytetään, ja bag drop-tiskin täti kysyi olenko ensimmäistä kertaa uudessa terminaalissa ja kertoi missä mikäkin on. Työkaverin suosituksesta otin aamupalaa ennen turvatarkastusta, sillä puolen on enemmän valinnanvaraa, missä syö. Turvatarkastuksen jälkeen saa valita joko kahvilan tai Burger Kingin.
Koneessa sain vierustoverikseni 3,5-vuotiaan Benjaminin ja hänen mummonsa Geraldinen. Olivat matkalla Kuopioon Geraldinen pojan luo, Benjamin oli ollut mummolassa syyslomalla. Poika leikki legoilla, mönki istuinten alla, syötti puolet aamiaisestaan ohikulkevalle Säde-tyttöselle joka nauraa kikatti puolikas aamiaismakkara suupielessään. Geraldine pyysi anteeksi ainakin sata kertaa, kun poika ei pysy paikallaan. Sanoin että ei tuo haittaa, kiltistihän Benjamin leikki ja ihmetteli.
Mika-veli tuli kentälle vastaan ja vei syömään Amarilloon. Voi sitä nachoähkyä mutta hyvää oli! Junan lähtöön kun oli aikaa kolmisen tuntia, ehdittiin vielä juomaan kahvit Mikan ja Terhin kotona Tuusulassa. Ja Tikkurilassakin ehdittiin junaa odottaa puolisen tuntia, oltiin sen verran ajoissa. Junassakaan ei nukuttanut, ja Joensuuhun saapuessa oli valvottuja tunteja takana 33. Isä ja äiti junalaiturilla vastassa, olo oli kotiin tuleva. Vielä tunti autossa, ja sitten oltiin ihan oikeasti kotona.
Lökäpöksyt jalkaan ja marsu aivasti. Lenkkimakkaraa ja ruisleipää ja tuttu keittiön pöytä.
Ja sitten nukutti.
Hyvin sanottu ...kotona korjaantuu. Näinhän se on : )
VastaaPoista