Kissa Kadoksissa

Tomilla on ollut jo jonkin aikaa tapana lähteä illalla ulos tutkiskelemaan naapurustoa. Yleensä nämä retket kestävät yön yli, ja aamulla keittiön ikkunalla istuu kärsimätön kolli odottamassa isäntäväen heräämistä. Jos sataa vettä, Tom on sateen suojassa autotallissa, ja pinkaisee takaovelle vasta silloin kun on varma, että sisäänpääsy on välitön ja esteetön. Eli silloin kun Stuart on takaovella aamusauhulla. Joskus kollia laiskottaa, ja se odottaa että emäntä huolestuu kollin pitkästä poissaolosta ja tarkistaa autotallin. Silloin autotallin kattoparrujen päältä kuuluu ”mau” ja Tom hyppää emännän jalkojen juureen ja katsoo ylöspäin ”No, kannatko sinä minut sisälle? En tahdo että käpäläni kastuvat” ja emäntä tekee työtä käskettyä.

Toissa viikolla Tom lähti iltalenkilleen normaaliin tapaan. Keittiön ikkunasta ulos ja seikkailemaan. Seuraavana aamuna ei keittiön ikkunalla istunutkaan karvanaamaa. Kävin aamutakki päällä autotallissa kutsumassa. Ei mitään. Kävelin talon ympäri ja kutsuin edelleen. Naapurin mies taisi luulla että nyt sen pää on mennyt lopullisesti sekaisin, vaeltaa aamutuimaan aamutakissa taloa ympäri ja huutelee Tomia. Palasin sisälle ilman kissaa.

Kysyin Stuartilta oliko Tomia näkynyt illalla; ei näköhavaintoja. Stuart vakuutteli että kyllä se sieltä kotiin palaa, kunhan nälkä yllättää. Töistä tullessani odotin näkeväni tutun karvapallon olohuoneen ikkunalla kärsimättömänä ”Minä olen odottanut tuntikausia, päästä minut jo sisään!” mutta toisin kävi. Ei kissaa missään. Laitoin tekstiviestit naapureille, jos kissaa näkyy niin kertokaa ihmeessä. Kiersin taas taloa ympäri, kävelin pihaportilta kumpaankin suuntaan puolisen kilometriä ja pelkäsin pahinta. Ei mitään missään.

Seuraavana aamunakin keittiön ikkunalauta oli tyhjänä. Stuart oli lähdössä Galwayhin ja lupasi käydä kaupunkireissun jälkeen kotona katsomassa josko kulkuri olisi palannut kotiin. Töissä puhelin soi, Stuart oli kotona ilman kissaa. Lilykin käyttäytyi eri tavalla, ihmetteli leikkikaverinsa outoa poissaoloa ja maukui ihmeissään sille tuolille, jossa Tom yleensä torkkui.

Töistä kotiin ajellessani katselin tien pientareet tarkkaan: mitä jos Tom onkin jäänyt auton alle? Ja makaa loukkaantuneena jonkin ojan pohjalla, tai pahempaa. Käänsin auton pihatielle ja siellä se oli. Surkea, märkä ja takkuinen Tom olohuoneen ikkunalaudalla. Surkea pieni ”mau” ja kärsimätön steppaus etuovella ennenkuin raitahäntä katosi keittiöön ja karvanaama upposi ruokakulhoon vartiksi. Kun vatsa oli saatu täyteen, sai emäntä tarkistaa missä kunnossa kulkuri oli.

Oikean korvan juuressa oli iso haava. Niska ja kaula olivat mudassa ja hiekassa. Päälaella oli pitkä verinaarmu. Oikean takajalan sisäpuolella oli haava jonka ympäriltä karvatkin olivat kaikonneet. Tom ontui vasenta etujalkaa ja pyöreän vatsan karvat olivat likaiset ja takussa. Tom ihmetteli syyniä, mutta kuunteli rauhallisena ja puski päätään jalkaani vasten. Missä lienee kolli ollut, mutta kyyti oli ollut kovaa.

Naarmut ja haavat paranevat ajallaan, jalan sisäpuolella olevan haavan ympäristö on edelleen karvaton ja Tom pesee sitä usein. Eläinlääkäri oli sitä mieltä että jos Tom ei onnu jalkaa eikä se tunnu kuumalta tai näytä turvonneelta, sen voi antaa olla ja parantua ajan kanssa. Nyt Tom nukkuu tyytyväisenä sohvan selkänojalla ja pitää puolella silmällä vahtia siltä varalta, että ruokakulhoon ilmestyisi uutta evästä.

Sellainen seikkalija se.