Päivä Westportin Kesässä

Käytiin eilen Westportissa, Stuartin äidin auto täytyi viedä vuosihuoltoon, joten lähdin kartturiksi ja yleiseksi seuranpitäjäksi. Huoltamo soitti matkalle sinne, että heiltä on sähköt poikki ja kaikki huollot siirtyvät ainakin kahdella tunnilla eteenpäin. Harmi kyllä tämä viesti tavoitti meidät vasta huoltamon pihalla, Stuartin kännykkä kun oli äänettömällä. Huoltamon sihteerityttö oli kovasti pahoillaan ja sanoi että kyllä tässä menee vähintään se kaksi tuntia ennen kuin auto saadaan edes mekaanikon läheisyyteen.

Sitten sihteerityttö huikkasi hallin puolelle että onko siellä ketään vapaana, ja katosi näkyvistä. Teimme jo varasuunnitelman; käydään Castlebarissa pari ei-niin-kiireellistä asiaa hoitamassa kun kerran ollaan tällä suunnalla saarta. Tyttö ilmestyikin pian takaisin ja totesi että kun te kerran olette täällä nyt, otetaan auto käsittelyyn saman tien ettei tarvitse odottaa. Loistavaa palvelua! Saimme vielä kyydin takaisin keskustaan ja sovimme että huoltamo soittaa paluukyydin järjestymisestä kunhan auto on huollettu.

Juoksimme tärkeimmät asiat nopsasti hoidettua, ja keskityimme loppupäiväksi laiskaan kävelyyn ympäri Westportia. Kyseessähän on Mayon läänin pääkaupunki, ja varsin kaunis pieni kaupunki onkin. Keskellä virtaa joki, jossa uiskentelee milloin suurempi, milloin pienempi pääluku sorsia. Sää suosi meidän joenvarsiretkeämme, intiaanikesäinen +20 mittarissa ja aurinko kurkisteli meitä pilven raosta.

Vanha Bank of Ireland –pankin rakennus on näköjään tyhjänä ja myynnissä. Paljonkohan maksaisi, jos ostaisin pankin ja rakentaisin superkeittiön pankkiholviin? Saisi harrastaa kokeellisempaa kokkailua, vaikka räjähtäisi keitokset käsiin, ei talolle tulisi silti sen suurempia vaurioita. Haaveilla aina saa, eikös vaan?

Joen vartta kulkiessaan voisi kuvitella olevansa vaikka Pariisissa. Penkit, puut ja pulut kaikki paikoillaan. Lähipubista leijaili ruuan tuoksu. Tuli nälkä ja pysähdyttiin kantakahvilassa välipalalla. Viereiseen pöytään istahti pariskunta, joilla oli meneillään jonkinlainen perheriita, jota ei edes lusikalliset tomaattikeittoa saaneet laantumaan. Jokaisen suupalan jälkeen nainen sihahti jotain vihaista ja kärsivän näköinen mies tuijotti tiiviisti teekupposeensa. Ei se ole helppoa lounastaminenkaan.

Jatkoimme joen vartta ja minä leikin turistia kameroineni. Vastaan tuli joukko amerikkalaisturisteja, jotka pyysivät meitä ottamaan heistä kuvan. Kysyivät kuinka kauan me olemme Irlannissa lomalla ja huokailivat kateudesta kun sanoimme asuvamme täällä. ”You are so lucky, it’s so beautiful here!” Olisiko pitänyt sanoa että vielä eilen tuli vettä vaakatasossa ja tuuli puhalsi niin että meinasi peruukittomaltakin lähteä tukka päästä...

Kaupungin työntekijät siistivät sillan kupeessa roikkuvia kukkaistutuksia. Sorsat uiskentelivat tikkaiden ympärillä toiveikkaina; jospa sedän taskusta tipahtaisi pala pullaa? Lounastauolla olevat koululaiset pitivät huolen siitä, ettei sorsille tullut nälkä. Ihmettelinkin miten koululaisille itselleen riittää lounasta, suurin osa näkyi päätyvät lattanokkien parempiin suihin.

Ihastelin taloja, seinää pitkin luikertelevaa murattia ja viehkoa postitoimistoa. Mielestäni postin talo näyttää vanhalta rautatieasemalta, mutta Stuartin mielestä se ei ole asemana koskaan toiminut. Täytyy selvittää kunhan ehtii, mukavalta se näyttää joka tapauksessa.

Stuartin puhelin pirahti, auto oli valmis ja kyytimies tuli noukkimaan meidät joen varrelta. Mihin ne tunnit kuluivatkaan? Kaupan kautta kotiin ja iltaa istumaan naapuriin. Elokuva ja hyvää seuraa. Näistä on vapaapäivät tehty.