Coming Soon...

Vielä täällä ollaan. Kesä kiireineen vei mukanaan kuin pyörremyrsky konsanaan, ja niistä lisää vähän myöhemmin, kuvien kanssa. Sanotaan nyt vain että kesä oli huisketta töissä, ja huisketta vapaa-ajalla. Grilli-iltoja, uimareissuja, paljon naurua ja hyvää seuraa.

Oli häät, niistäkin kirjoitan myöhemmin lisää. Itkettiin, naurettiin, tanssittiin ja syötiin hyvin. Oli pariskunnan itsensä näköiset häät ja kaikki viihtyivät. Ja vieläkin suu napsaa kun muistelen sitä ruokaa. Oijoi!

Karvanaamaiset otukset lojuvat nurkissa edelleen, Molly-kissa joka oli kipeänä, vietti aikaa eläinlääkärillä pari viikkoa. Eläinlääkäri tahtoi saada selville miksi kissa raapii itsensä verille rinnan karvattomalta kohdalta. Syynä oli viimein ruoka-allergia ja oikealla ruualla pörröpään karvatkin ovat pikku hiljaa kasvaneet takaisin.

Syksy saa, hiljalleen. Kynttiläiltoja takkatulen ääressä, peli-iltoja kaveriporukalla ja muutenkin pientä sisätiloihin siirtymistä on havaittavissa. Villasukkia ja sukkapuikkoja ilmaantuu olohuoneen nurkkaan huomaamatta. Ja kynttilöitä. Pimeneviä iltoja.

Työrintamalla riittää kiirettä myös. Meidät on valittu Hospitality Gold Medal Awards –palkintojen kahdeksan finalistin joukkoon, ja sen tiimoilta lähdemme tiistaina Dubliniin edustamaan palkintotilaisuuteen. Ja sitä ennen käymme arvostelemassa kilpakumppanit, heitä kun taitaa olla kokonaiset kolme Dublinissa.

Eli juttua on tulossa, roikkukaa vaan linjoilla!

Yllätysystävä, Kipeä Kissa, ja Toistatuhatta Nunnaa

Sain juhannusviikolla ihanan yllätyksen. Tiistaiaamuna töihin ajellessani tuli vastaan tuttu punainen Mini, ja mielessäni ajattelin että Soniahan se siinä ajaa Cathyn autoa. Ja samantien otin takapakkia ja pisti aamu-unisuuden piikkiin tämän havaintoni. Sonia on rakas ystävä, joka muutti takaisin Barcelonaan melkein kolme vuotta sitten. Eli ei siis ole näillä seuduilla autoilemassa, ja naurahdinkin että mikähän sai minut häntä ajattelemaan.

Työpaikalla aamukiireet keskeytyivät kun kaveri tuli hakemaan toimistosta, sanoi että joku haluaa puhua kanssani. Ja siellä seisoi ystävä rakas, Sonia ja poikaystävänsä ikään kuin ei olisi koskaan lähtenytkään! Voi ilon ja onnen määrää. Hän oli järjestänyt yllätysvisiitin Irlantiin eikä kertonut kuin kahdelle ihmiselle tulostaan. Salaisuuden pitäminen sellaisena on haasteellista kaikkialla, mutta näin pienessä kylässä suoranainen ihmeteko.

Ajoitus oli täydellinen, minulla oli seuraavat kaksi päivää vapaata, joten tiistaina käytiin pubissa, keskiviikkona syömässä, torstaina syömässa isommalla porukalla, perjantaina kokoonnuttiin vielä isommalla porukalla ja lauantai-iltana vilkuteltiin hyvästit ja luvattiin että talvella nähdään Espanjan auringon alla!

Stuart tietää että minä en voi kieltäytyä minkäänlaisen eläimen auttamisesta. Siksipä keskiviikkona meille saapui vähin äänin kolmas kissa. Molly asui alunperin Stuartin äidin luona, mutta tämän peri-irlantilainen tapa menettää mielenkiinto lemmikkiin heti, kun se sairastuu, tarkoitti sitä että Molly tarvitsi uuden kodin. Kisulla on karvaton alue aina leuan alta rintakehään saakka, eläinlääkäri epäili ruoka-allergiaa, joten misu saa erikoisravintoa, puolikkaan tabletin päivässä ja eläinhoitaja Minnan määräämää Helosan-rasvaa ja niin paljon silitystä kuin jaksaa vastaanottaa.

Viikko uudessa kodissa ja Molly on paranemaan päin. Rupi on jo kokonaan kadonnut, mutta pälvikalju paistaa edelleen. Isä ja äiti laittoivat lisää Helosania kun ei täältä löydy vastaavaa, ja olipa paketissa karkkiherkkuja kans! En vielä ole ottanut Mollysta kuvaa, kissaneiti ei halua poseerata ennen kuin koko turkki on palannut entisiin pörröisiin mittoihinsa.

Ja sitten ne nunnat. Sattumalta löysimme netistä artikkelin, jossa kerrottiin yrityksestä rikkoa Guinnessin maailmanennätys. Listowelin kaupungissa, Kerryn kreivikunnassa olivat Pieta House –hyväntekeväisyys- ja kriisiapujärjestön aktiivitoimijat päättäneet järjestää Nunnapäivä –tapahtuman. Paikalle oli tarkoitus saada mahdollisimman monta nunnaksi pukeutunutta ihmistä ja samalla kerätä varoja järjestön toimintaan. Kuulosti tarpeeksi hullulta/hauskalta/hyvältä ajatukselta että lähdettiin mukaan.

Kolme ja puoli tuntia autossa, ja saavuimme herttaiseen pikkukaupunkiin, jonka jokaisen kaupan ikkunassa komeili lappu ”Suljetaan aikaisin Nunnapäivän vuoksi”. Majapaikkamme oli aivan keskustassa ja sen omistaja opasti meidät urheilukentälle noutamaan nunnankaavut. Kun olimme saaneet asusteet kuntoon, tapahtuman järjestäjät ohjasivat meidät lähimpään pubiin. Surrealistinen olo; pubissa olut virtasi ja tiskin kumpikin puoli oli täynnä nunnia. Kaksi isoa turistibussia pysähtyi pubin ulkopuolella ottamaan kuvia sekalaisesta nunnakunnassa, joilla oli tuoppia ja tupakkaa käsissään.

Varsinainen maailmanennätys rysähti rikki samaisella urheilukentällä, josta saatiin puvutkin. Virallinen lukema oli 1436 nunnaa, entinen ennätys oli 250 eli ei jäänyt pienestä kiinni. Parisataa käännytettiin porteilta pois vääränlaisten kenkien tai liian lyhyen helman vuoksi. Niskaan ropsahti kylmä sadekuuro, ja nunnat päästettiin pois aitauksesta. Kaupunging jokainen pubi oli nunnia pullollaan, ja aamuyön tunneilla me kolme jaksoimme juuri ja juuri vaeltaa takaisin majapaikkaamme. Seuraavana aamuna pekoniaamiainen oli mahdollisesti maailman paras, ja pikaisen jaloitteluretken jälkeen käännettiin Mazdan nokka kotia kohti.

Thank you, Listowel! Good night!

Perkelenssu ja Pientä Piruutta

Taas on kulunut reilut kaksi viikkoa ihan vaan heittämällä. Mahdutettiin mukaan vielä muutamat illanistujaiset ja läksiäiset toissaviikolla, ettei vaan menokalenteri pääse näyttämään tyhjältä. Koti-iltoja, viini-iltoja ja leffailtoja. Mukavaa oloa mukavassa seurassa.

Viime viikko meni aivan käsille. Maanantaina olin vielä töissä ja tiistai ja keskiviikko olivat normaaliin tyyliin vapaata. Tiistaina illalla oloni oli hieman heikko, uninen ja muuten vain vetämätön. Keskiviikkona ei sitten enää noustukaan sängystä ylös. Eikä torstaina. Eikä perjantainakaan. Oikein kunnon syysflunssa, kuumeineen kaikkineen piti minulle seuraa ja pitää oikeastaan edelleenkin. Enää ei kuumetta, mutta oikein perusteellisen räkäinen ja tukkoinen olo on vieläkin. Jospa tällä viikolla kävisi paremmin.

Toissalauantaina töissä riitti suhinaa. Cannonball 2011 eli Kanuunankuula 2011 tuli käymään meillä töissä. Kyseessä oli 150 auton porukka, joka kolmatta vuotta kiertää superautoinensa ympäri Irlantia keräämässä varoja Barrettstown-nimiselle lasten hyväntekeväisyysjärjestölle. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa saatiin meidän työpaikka yhdeksi pysähdyspisteeksi, ja ihmisiä houkutteli paikalle vaikuttava autosato; Ferrarit, Lamborghinit, Porchet, Maseratit ja muut sellaiset joihin tavan kuolevaisilla ei ole varaa edes unelmissaan. Eivät olleet näiden autojen omistajat lamasta kuulleetkaan...

Jengi oli tunnin verran myöhässä mutta yleisö oli sitä mieltä että odotus oli sen arvoista, vaikka sää ei tietenkään peri-irlantilaiseen tyyliin suosinut lainkaan. Voi sitä ihanaa meteliä kun auto toisensa jälkeen revitteli sillan yli hiekkakentälle. Suurin osa kuskeista ja karttureista oli pukeutunut naamiaisasuihin; oli saksalaispoliiseja, pappeja ja nunnia, nakupukuja ja kolme vauvaakin. Jeesus ja piruparka reissasivat samassa autossa, perää piti piispa.

Niin ja olihan siellä ihan oikea julkkiskin, Boyzone-yhtyeen Shane Lynch, joka olikin ihan oikeesti todella mukava mies. Päästiin tyttöjen kanssa Shanen kanssa samaan kuvaankin, arvatkaapas onko se kuva toimiston ovessa kunniapaikalla näytillä?

Niin ja sitten ne tärkeimmät uutiset. MINÄ PÄÄSEN SUOMEEN! Kokonaiseksi kahdeksi viikoksi. Lokakuun 11. päivä lennähdän Helsinkiin, josta siirryn iloiseen itä-Suomeen ja sitten joskus 21. päivän tienoilla siirryn Mikan ja Terhin tontille Tuusulaan, josta lennän takaisin 25. päivä. Salmiakkia, ruisleipää, lenkkimakkaraa ja saunaa! Ihanaa, ihanaa, ei malta odottaa!

Mellakka

Naapurisaarella kuohuu yli. Neljättä yötä Lontoon kaduilla mellakoidaan, tuhotaan omaisuutta, poltetaan autoja ja varastellaan kaupoista. Manchester, Birmingham, Liverpool, Bristol ja muut kaupungit peesaavat. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Viimeiset kolme iltaa olen istunut kuin tatti television ääressä ja katsonut BBC:n 24-tuntista uutiskanavaa. Kuvat ovat kuin maailmanlopun jälkeiseen laittomaan, sivilisaation hylkäämään lähitulevaisuuteen sijoittuvasta kauhuelokuvasta. Ei ole elokuvaa eikä kirjallisuutta vaan ihan oikeaa elämää.

Mark Duggan –niminen mies yritettiin pidättää Lontoon Tottenhamissa elokuun neljäs päivä. Raportit tapahtumasta ovat epäselviä ja poliisitutkinta on käynnissä edelleen, mutta pidätystapahtumassa Duggania ammuttiin rintaan ja hän kuoli sairaalassa myöhemmin samana iltana. Kaksi päivää myöhemmin Dugganin perheenjäsenet ja ystävät marssivat paikalliselle poliisiasemalle ja vaativat asiaan lisäselvitystä, ja aivan oikeutetusti. Joku paikalle eksynyt, ulkopuolinen joukkio näki tilaisuutensa tulleen ja sytytti tuleen poliisiauton.

Tänään on elokuun kymmenes. Neljä päivää ensikonfliktin jälkeen ja Lontoo elää pelon vallassa. Uutiskuvista paljastuu valtava tuho; kauppoja on ryöstelty, taloja ja liikerakennuksia poltettu maan tasalle, autoja sytytetty tuleen ja neljä ihmistä on päässyt hengestään. Yksi mies ammuttiin autoonsa Lontoossa. Kolme miestä yrittivät suojella kotikatuaan vandaaleilta, jotka ajoivat heidän ylitseen autolla. Kaikki kolme kuolivat samana iltana. Tapausta tutkitaan murhana.

Miksi poliisi ei tee mitään? Minä ihmettelin tätä suureen ääneen katsoessani uutisia, pelkurimaisesti naamansa peittäneet pikkupaskiaiset rikkoivat kaupan näyteikkunan, kiipesivät sisään ja alkoivat kantaa tavaraa pihalle omistajan elkein. Minulle kerrottiin ettei Britanniassa poliisin käytössä ole muita ”aseita” kuin pamppu. Siis mellakkapoliisillakin. Suojavarusteita on; kypärä, kilpi, vartalosuojuksia. Mutta ei aseita. Suomalainen on tottunut näkemään poliisin pistooli vyöllä ja ihmetteli vielä enemmän.

Brittipoliisi tarvitsee erityisluvan voimakeinojen käyttämiseen. Poliisin ylipäällikkö otti ja erosi taannoisen puhelinhakkerointi –skandaalin tiimoilta ja tilalle nimetty virkaatekevä päällikkö ei uskalla myöntää erityislupaa siinä pelossa että homma kusee käsille, eikä nimityksesta tulekaan pysyvää. Pääministeri Cameron sentään löysi selkärankaa ja myönsi erityisluvan vesitykkien ja kumiluotien käyttöön. Tosin ensin piti odottaa että Cameron palasi takaisin britteihin Italian-lomaltaan. (Siellä olisi Toscanassa nyt menossa halvalla huvila loppuviikoksi.)

Nyt kun lupa on saatu, Huligaanien Ymmärtäjät ry. on kovin huolissaan. Mitä jos tästä seuraa se, että kohta eletään poliisivaltiossa, jossa tulee kumiluodista persuksille jos vaikka sattuu kävelemään väärällä puolen tietä. Mitä jos huligaani joutuukin elämään poliisin pelossa? Eläköön vaikka mörön pelossa, sanon minä. Entäs ne tuhannet ihmiset jotka elävät tänäkin yönä huligaanin pelossa? Huligaanien Ymmärtäjät ry. on myös sitä mieltä että mellakat ja tuhopoltot ovat yhteiskunnan vika. Yhteiskunnan köyhät tässä nousevat kapinaan valtiota vastaan ja demonstroivat kollektiivisen pahoinvointitilansa. Jos kapinoidaan valtiota vastaan, eikös silloin hyökättäisi esimerkiksi valtion virastoihin tai työkkäriin, jos ongelmat nähdään työttömyydestä ja valtion piittaamattomuudesta johtuviksi? Kun nämä brittihuligaanit ovat keskittyneet murtautumaan vaate- ja elektroniikkaliikkeisiin. Tuskin ketään niin paljoa vituttaa Adidaksen markkinaosuus lenkkarikaupasta?

Ja vielä haluaisin huomauttaa Huligaanien Ymmärtäjille, että nämä naamaripäiset pellet eivät ole ainakaan meikäläisen mittarilla yhteiskunnan köyhiä. Kuinka monella köyhällä on varaa maksaa £150 puntaa hupparista, £150 puntaa lenkkareista jotka laittoi päällensä ryöstöhommiin lähtiessään ja vielä kuvata ilkityönsä £300 kännykällä? Eikä lasten kasvatus ole yhteiskunnan vastuu, vaan vanhempien. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä kun luin että nuorin pidätetyistä toissailtana oli 11 vuotta vanha ja liikkeellä isänsä kanssa. Kaksi nuorta tyttöä radiohaastattelussa kertoivat lähtevänsä toistekin mellakoimaan, koska ”se on hauskaa”. Nuori poika kasvot hupun sisällä piilossa kertoi jatkavansa niin kauan kunnes jää kiinni, ja kuulemma kiinni jäämisessäkään ei ole mitään ongelmaa, kotona siitä ei saa edes arestia.

Mutta en ole vielä tyystin heittänyt toivoani ihmiskunnan tilasta sinne Kankkula kuuluisaan kaivoon. Mellakoiden jälkeisinä aamuina naapurustot ovat lähteneet liikkeelle yhteisvoimin ja siivonneet kadut kuntoon. Poliisivoimat ovat saaneet ennenkuulumattoman määrän positiivista palautetta ja hatunnostoja. Ja tässä kuva joka sai minutkin herkistymään; pariskunta tarjoamassa teetä heidän kadullaan partioiville poliiseille, joista useat olleet partiossa yli 30 tuntia putkeen. Toivo elää.

Suurta Surua

Nyt ei ole maailmassa kaikki hyvin. Perjantain uutisia dominoi Norjasta kantautuva painajaiskuva. Pommi-isku? Joukkomurhaaja ampumassa teinejä saaressa poliisiksi pukeutuneena? En halunnut uskoa, mutta pakko oli. Paha maailma tuli sisään televisiosta, radiosta ja puhelimesta. Kuinka yksi ihminen voikaan saada aikaan niin valtavasti pahaa.

Äärioikeistolaisen, yltiönationalistisen aatteen ja niitä kannattavien puolueiden suosio on ollut Euroopassa viime vuosina huolestuttavaa. Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta vastustavat äärielementit ovat saaneet jalansijaa kuin huomaamatta, ja ennen rasistisina pidetyt kommentit ovat hiipineet vaivihkaa valtavirtaan. Politiikka kiinnostaa minua kulttuurihistoriallisena ilmiönä ja sukuvikana myös muutenkin, ja historiallisesta näkökulmasta äärioikeistolaisuus nostaa päätään lama-aikana. 1930-luvun Saksassa elettiin ankaraa lama-aikaa. Yksi mies päätti syyttää saksalaisten huonosta olosta juutalaisia ja ”heidän” tapojaan, ”heidän” ahneuttaan ja sitä että ”he” varastivat ”meidän” työpaikat. Kuulostaako tutulta? Ja sehän tiedetään miten siinä kävi. Jo aiemmassa kirjoituksessani vertasin Soinin politiikkaa Hitlerin vastaavaan. Lisää yhtymäkohtia näköjään löytyy edelleen.

Median mässäily Norjan tragedialla alkaa kiehua yli ja pahasti. Uutinen on uutinen ja tiedon saanti on kansalaisoikeus, mutta tällaisen mittakaavan kansansuru ei lisävettä myllyynsä kaipaa. Utøyan ammuskelun uhrien joukossa oli Mette-Maritin velipuoli. Siitäkös iltapäivälehtien lööppitehtailijat innostuivat. Miksi nostaa tapetille yksi kymmenien joukosta? Jokaisella uhreista on läheisiä, jotka surevat menetystään, heistä jotkut tunnetaan paremmin kuin toiset. Surutyö on yksityistä, en voi ymmärtää kuinka media kehtaa pönkittää myyntilukujaan noinkin kyseenalaisin keinoin. Itkevän Mette-Maritin kuva komeili kummankin suomalaisen iltapäivälehden nettisivuilla. Hävetkää.

Palstatilaa ja erikoissivustoja nettiin löytyy Norjan tapahtumiin liittyen tusinoittain. Samaan aikaan toisaalla, Itä-Afrikassa miljoonia ihmisiä nääntyy nälkään kun pahin kuiva kausi vuosiin kurittaa jo valmiiksi paljon kärsinyttä mannerta. Tämä tragedia ei yllä edes viiden kärkeen Suomen suurimman lehden nettisivulla. Sen edelle menevät sää ja jalkapallotulokset. Hävetkää.

Lissu Irlannissa

Karkkinaiset

Aer Lingusin lentoemo

Lissu laskeutui eilen puolenpäivän aikoihin Dublinin ulkopuolella olevalle kentälle ja polkaisi Irlannin maan kamaraa koko brittimonarkian puolesta. Lissun mekkovalinta herätti hilpeyttä, värit oli samat kuin Irlannin lentoyhtiön Aer Lingusin uniformuissa. Mietittiin että jospa se Lissu työntelikin sitä juomakärryä aikansa kuluksi lennolla Lontoosta Dubliniin. Presidentti Mary McAleese tervehti Lissua pinkissä mekossa, ja jo joku viisas oli Facebookissa keksinyt että naiset näyttivät kahdelta viimeiseltä suklaalta Quality Street –konvehtirasiassa.

Kaikki eivät toivottaneet Lissua avosylin tervetulleeksi. On paljon niitä, jotka kantavat kaunaa vuosikymmenten takaa eivätkä halua minkäänlaista brittivaikutusta täällä olevan. Dublinin kadut olivat kuin alkukohtaus elokuvasta 28 Päivää Myöhemmin, jossa Cillian Murphy harhailee tyhjillä Lontoon kaduilla sairaalakaapu päällä. Paitsi Dublinissa ei näy sairaalakaapuista Cillian Murphya, vaan poliiseja satapäin. Yksi pommi löytyi ennen Lissun visiittiä, ja se purettiin. Uutiskuvissa näin kuinka poliisit tarkistavat likaviemäritkin Lissun matkareitin varrelta ja katonharjoilla makaa tarkka-ampujia kuin Hollywood-thrillerissä konsanaan.

Protestoijat huusivat, riehuivat ja heittelivät polttopulloja. ”Britain out of Irleland” eli Britit ulos Irlannista luki useammassakin kyltissä. Brittivastaisille protestoijilla oli monella päällään brittiläisten jalkapallojoukkueiden pelipaitoja kuitenkin, ettei ihan täysin brittivastaisia kuitenkaan oltu. Rusinoita pullasta, sanon minä. Minut teki hyvin surulliseksi lehtikuva, jossa noin 12-vuotias tyttö istui isänsä olkapäillä mieltään osoittamassa kyltti kädessä. Tai siis isänsä mieltä hänen puolestaan osoittamassa. Vastuutonta. Näin annetaan lasten kannettavaksi isien kaunat ja vihat, tässä tapauksessa ihan kirjaimellisesti. Kuinka päästään eteenpäin vihanpidon kulttuurista jos jo lapsille opetetaan että ne britit on itse piruja. Toivon vain että lapsesta kasvaa itse ajatteleva ja omat mielipiteensä muodostava ihminen. Toivon ja toivon.

Monet protestoijat heiluttelivat kylttejään ja halusivat äänensä kuuluviin, mutta kameran nähtyään lippalakit vedettiin silmille, kyltit naaman peitoksi tai kasvot piiloon hupparin huppuun kuin South Parkin Kenny. Kyllä mieltään saa mielestäni osoittaa ja saada mielipiteensä kuulluksi, mutta jos ei mielipiteensä takana voi häpeilemättä seisoa, saisi kyllä jäädä kotiin mutista vaikka televisiolle mielipiteitään. Ja miksi turvautua väkivaltaan? Maailman mediassa palstatilan saivat kourallinen ihmisiä, jotka eivät edusta yleistä mielipidettä Irlannissa.

Englannin ja Irlannin yhteinen historia on masentavaa luettavaa. Nälänhätää, sortoa, sotaa ja väkivaltaa. Eikä kumpikaan osapuoli ole puhtoinen pulmunen, vaikka se monelta meinaa unohtua. Bloody Sunday vuonna 1920, kun brittisotilaat ampuivat Croke Parkin stadionilla väkijoukkoon, oli kostoisku tasavaltalaisarmeijaa vastaan, jotka olivat koteihin tunkeutuen ampuneet 14 brittivakoojaksi epäiltyä ihmistä. Niin että se synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Seppeleen lasku

Lissu laski seppeleen Irlannin itsenäisyyden puolesta kuolleiden muistopuutarhalla, ja käy tänään Bloody Sundayn tapahtumapaikalla Croke Parkin stadionilla. Viimeksi Irlannissa käynyt brittihallitsija oli Lissun isoisä Yrjö V vuonna 1911. Niin ankeat ovat olleet maiden väliset suhteet, ettei valtiovierailuja ole voitu eikä uskallettu järjestää ja vielä nytkin ovat turvatoimet melkoiset. Mutta tästä on hyvä lähteä eteenpäin, rakentaa naapurisuhteita ja haudata vanhat kaunat. Lissu on ojentanut oliivipuun oksan, ottaako Irlanti sen vastaan? Toivon ja toivon.

Maailmanlopun Elkeet

Uutisten pääotsikoissa on edelleen Japani. Uutisia katsoessa ihan hirvittää. Terra firma ei olekaan niin vakaa kuin kuvitellaan, meren pohja nousee kuin suklaalevyn napsauttaisi kahtia. Syntyy aalto joka pyyhkäisee alleen niin monen kodin ja elämän. Jos ei järinä ja tulva saa housunpuntteja vapisemaan, nyt seurataan kauhulla kuinka käy ydinreaktorin. Säteilee, ei säteile, säteilee vähän, nyt räjähti, nyt viilennetään merivedellä, nyt siellä on tulipalo. Luonnon voiman edessä ihminen on hyvin voimaton. Näiltä sivuilta tuhon näkee omin silmin, ennen ja jälkeen.

Maa on järissyt viime aikoina muutenkin kuin mannerlaattojen toimesta. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä ihminen huojuttaa vallanpitäjän kivijalkaa. Kun karttaa katsoo mielenosoitukset on edenneet kuin domino-palikat Tunisiasta itään kohti Egyptiä ja Libyaa. Pakistanissa odotetaan henkeä pidättäen kuinka käy, jos sielläkin aletaan mellakoida.

Maailmanlopun ennustajilla on ollutkin kissanpäivät, joku ennustaa maailman loppuvan joulukuun 21. päivänä  vuonna 2012 kun muinainen Maya-kansa on näin ennustanut. Joku toinen sanoo että planeetat asettuvat jonoon ensi vuonna sillä tavalla että se tietää maailmanloppua. Auringon pinnallakin kuulemma tapahtuu jotakin lähiaikoina, ja sekin tietää maailmanloppua. Ei tässä taida hyvin käydä kuunteli ketä tahansa.

Tai sitten ei kuunnella ketään, jatketaan eloa niin kuin ennenkin ja ollaan kiitollisia siitä että oma ja läheisten elämä jatkuu jokseenkin entiseen malliin. Eräs entinen kollegani asuu Japanissa. Kun uutiset maanjäristyksestä saapuivat tänne, menin ensimmäiseksi Facebookiin. Huokaus helpotuksesta kun näin tilapäivityksen ”Olen Thaimaassa. Kaikki hyvin.” Sittemmin kuulin että hänen kotinsa oli säästynyt lähes vahingotta. Muutama lautanen, lasi ja maljakko on pieni hinta.