Huijausta

Hähhää! Sain ainakin itseäni huijattua sen verran että uskottelin aikani riittävän bloggailuun kun oli talvi ja töissä vähän hiljaisempaa ja lyhemmät päivät ja sitä rataa. Osui ja upposi, en tiedä miten teidän kävi? Kokeilen taas, haparoivin ottein ottaa itseäni niskavilloista kiinni ja raapustella näppäillä edes jotain tännekin.

Talvi on töissä hiljaista aikaa, joten olen tehnyt neljäpäiväistä työviikkoa joululomien jälkeen. Se yksi ylimääräinen vapaapäivä on lähinnä näkynyt juoksumonojen pohjissa, lenkkipolku jos toinenkin on tullut entistä tutummaksi. Tasapainoa juoksulle on haettu keittiön puolelta, ja padat porisevat liedellä harva se ilta, joten ei tämä akka ihan heti olemattomiin kuihdu vaikka kutistumaan päin suunta onkin ollut jo vuoden päivät. Talvessa parasta on kahden normaalisti kiireisen ihmisen yhteiset hetket kaikessa rauhassa takkatulen ääressä sen kummempia touhuamatta, hyvän ruuan ja viinilasin seurassa.

Varsin myrskyisä talvi taitaa onneksi olla suurimmalta osin takanapäin. Joululomalla Suomessa pohdittiin vieläkö talossa on katto ja räystäät paikoillaan lomalta palattaessa. Hyvin pysyi talo kuosissaan eikä suurempia vahinkoja omalle kohdalle sattunut. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni ja talkoovoimin onkin siivoiltu isoja ja pieniä vahinkoja kahvi- ja pullapalkalla.

Huomenaamulla tämä maalaishiiri suuntaa Isoon Kaupunkiin passinhakumatkalle. Samalla hyvä tekosyy koenukkua yksi Ison Pomon hotelleista Dublinin keskustassa. Henkilökunta-alennusta hyväksikäyttäen ja pomon nimen mainiten varasin huoneen Trinity Capital Hotelista. Passi täytyy käydä hakemassa Suomen suurlähetystöstä, joka onneksi on kohtuullisen kävelymatkan päässä. Matkaseuraksi saan kaimani Sligosta, saa nähdä millaista tuhoa Minnat saa pääkaupungissa. Vaatteet on jo koordinoitu ja suunnitelmat auki. Dublin, täältä tullaan!

Uutisiakin varmaan on, pieniä ja suuria mutta näin yhtäkkiä ei tule yhtään mitään mieleen. Tasaista arkea ja normaalia elämää, ei ihminen muuta kaipaakaan.

Näkymisiin!

Asiasta ja vähän sen vierestä

Puhutaanko vähän sosiaalisesta mediasta? Kavereiden kesken ihan SoMe vaan. Facebook, Twitter, Instagram ja ne monet muut lisäksi. Twitter oli mulle vielä jokunen vuosi sitten uusi tuttavuus. Loin tilin, kurkistin varovaisesti että mitä täältä löytyy ja unohdin koko homman pidemmäksi aikaa.

Viime aikoina Twitterin käyttöni on lisääntynyt huomattavasti. Miksi? Ne ihmiset, jotka siellä on. Ne pienet kuvakkeet, joiden takana on oikeita ihmisiä ja he asuvat puhelimessani. Näppituntumalla tavoitettavissani on useampi sata ihmistä joille toivotan aamuisin hyvää huomenta ja huikkaan iltaisin hyvät yöt ennenkuin painan pääni tyynyyn. Oikeita, aitoja, ihania ihmisiä.

Suomalaiset ovat aktivoituneet Twitterissä, tai sitten olen heidän olemassaolostaan tietoisempi nyt kuin mitä olin pari vuotta sitten. Suomitwitteristit ovat välitöntä ja avointa porukkaa. Puhutaan kaikesta, keskustellaan ja kommentoidaan. Tuodaan esiin mielipiteitä, kinastellaankin hieman, kuunnellaan huolia ja autetaan. Jaetaan riemut ja ja ne surullisemmatkin asiat. Ystäväpiiri puhelimessani.

Suomalaisten kansantaudiksikin kuvattu kateus ei omassa Twitter-virrassani ole päätään nostanut, päinvastoin. Toisten hyvistä uutisista ollaan aidosti iloisia ja kateuden tunteet kohdistuvat lähinnä lomakuviin jostain auringosta tai syntisen hyvään annoskuvaan. Silloinkin kommentoidaan suoraan; ”Olen kateellinen” sen sijaan että hampaat irvessä oltaisiin mukaonnellisia ja tsemppaavia. Ja sitten selän takana kuhistaan. Vai kuhistaanko? Kaikki minkä Twitteriin laitat, on julkista. Yksityisviestien mahdollisuus on olemassa mutta en tiedä kuinka paljon niitä käytetään. Ajoittaisia yksityiskeskusteluja lukuunottamatta DM-boksini yleensä kumisee tyhjyyttään.

Niin, ja se tsemppaus. Tämä on nyt sitten vähän asian vierestä. Aloitin tämän vuoden maalis-huhtikuussa kuntokuurin. 5:2 dieetti ja treeniä päälle. Twitterissä saamani tsemppaus, kannustus ja vertaistuki yllätti. Siellä oli muitakin joille lenkille lähtö oli välillä tahmeaa. Ja sitten niitä jotka treenasivat päivittäin ja antoivat neuvoja ja vielä lisää tsemppiä. Heille kiitos, tiedätte keitä olette.

Kohtaamiset eivät rajoitu virtuaalimaailmaan. Tampereella lokakuun puolivälissä tapasi puolensataa twitteristiä toisensa pikkujoulutunnelmissa. Kun juttu luistaa näppäimistön välityksellä, miksi jättää se siihen? Pikkujoulutapahtuma oli ilmeisen onnistunut ja allekirjoittaneelle kuin ne Putte-Possun nimipäivät. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Suunnittelen lomaa Suomeen ensi kesänä, ja olen jo saanut kutsun neljän twitteristin kotiin. Oikeasti. Ja uhkaan mennä myös, jos en nyt muuten niin noutamaan ne kotitekoiset  villasukat, jotka minulle on luvattu. Tahdon tavata ihmiset kuvakkeiden takana, halata, nauraa ja juoda lasin viiniä hyvässä seurassa. 

Kippis! Ja tweettaillaan!

Dublinissa

Tuolla jo aiemmin mainitsinkin, että matka Dubliniin oli edessä, kun työpaikalle napsahti ilmoitus, että pääsimme finalisteiksi Gold Medal Awards –palkintotilaisuuteen. Tiistaiaamuna lähdettiin rikollisen aikaisin liikeelle, työkaveri tuuttasi auton torvea pihalla aamukuudelta. Koskapa täältä Euroopan laidalta matkaa pääkaupunkiin autolla suunnilleen yhtä nopeasti kuin junalla, ajelimme Westportiin ja hyppäsimme aamujunaan. Westportiin on meiltä sellainen 30-45 minuutin ajomatka, ja auton saa asemalle parkkiin turvallisesti ja halvalla (€3 per päivä).

Irkkulan junista sanottakoon sen verran, että kalusto on uutta, ja ihmettelen kuinka suurin osa istuimista on ”pöytäpaikkoja” eli jokaisessa vaunussa taitaa olla kuudesta seitsemään pöytää ja neljä paikkaa pöytien ääressä ja sitten päädyissä pöydättömät paikat. Ihanaa, kun saa kirjat, kahvit ja kynsilakat eteensä ihan oikealle pöydälle.

Dublinissa edessä oli täysi päivä. Kävimme nuuskimassa Monkstownin Avoca -kahvilassa koska iso pomomme on aina ollut sitä mieltä, että sieltä saa hyviä ideoita. Niin kyllä tälläkin kertaa, Avoca myy paljon samanlaisia tuotteita kuin mekin asiakkaille mukaan, ja pyörittelimme pakkauksia kovasti yrittämättä herättää liikaa huomiota. Lounaaksi söimme rapusalaattia, caesar –salaattia grillikanan kera ja espanjalaistyylisiä lihapullia, couscousta ja pitaleipää. Haarukat suihkivat pöydän yli toisten ruokaa maistellessa ja lautaset tyhjenivät ennätysvauhtia. Meidät pöytään ohjanneella miehellä oli muuten aika villit kippuraviikset :D

Lounaan jälkeen juoksimme kaupungilla muutamassa erikoisliikkeessä noukkimassa kyytiin tavaraa, jota on muuten hankala saada. Kitchen Complements –kaupassa olisi vierähtänyt vaikka kokonainen päivä, se on keittiöharrastajan paratiisi. Pelkkiä pursottimen nokkia oli hyllyt väärällään!

Illalla rynnittiin takaisin hotellille ja valmistauduttiin iltaan. Aikaa jäi juuri sopivasti pitkään kylpyyn ja pukemiseen. Aulabaarissa toisensa kohtasivat täysin muuntautuneet naiset. Odotimme seuraamme vielä neljättä, ja tilasimme ihan pienet drinkit vain. Ei se Hilton syyttä neljän tähden talo ole, loistava palvelu ja mahtava paikka muutenkin. Tähän väliin kehun että yövyttiin suhteilla, ja ilmaiseksi :D

Taksilla siirryimme yhdestä neljän tähden hotellista toiseen, Burlingtoniin. Takseja pilvin pimein, ja paikalla viimeisen päälle pukeutuneita miehiä ja naisia. Henkilökunta ohjasi meidät tehokkaasti aulan läpi juhlasaliin, jossa jokaiselle lyötiin drinkki kouraan ja kehotettiin siirtymään ruokasaliin. Paljon tuttuja kasvoja, ja muutama uusi tuttavuus. Verkostoiduttiin ennen illallista.

Itse illallisen suhteen odotukset olivat korkealla, olihan kyseessä hotelli- ja ravintola-alan palkontotilaisuus. Alkuruuaksi saimme blinejä ja kylmäsavulohta salaatin kera. Lohi ja sen kanssa tarjottu maustettu tuorejuusto olivat huippuluokkaa, mutta blinit olivat varsin pahvisia ja mauttomia. Pääruokana härän sisäfile, dauphinoise –perunat ja parsaa. Fileet olivat laadultaan epätasaisia, minun fileeni oli ihanan pinkki sisältä, vieressä istuvan filee taas oli päältä musta ja sisältä sitkeä. Jälkiruuat (mango- passionhedelmä juustokakku, mansikkapiiras ja mansikkasorbetti) näyttivät tulleen tehtaan liukuhihnalta suoraan lautaselle. Sokerileipurimme ei ollut otettu valmiina ostetuista leivoksista.

Voittajien julistus sujui nopeasti, olimme valmistautuneita kuulemaan pitkiä puheita ja istumaan pakarat puuduksissa aamuyölle saakka, mutta voittajat julistettiin nopeaan tahtiin ja jokaisen kategorian voittaja kävi noutamassa plakaattinsa, poseerasi valokuvaajille ja poistui lavalta nopeasti. Kun ehdokkaiden nimiä luettiin läpi, tuli läänijako salissa pian selville. Meidän neljännes juhlasalista hurrasi Galwayn ja naapuriläänien ehdokkaille kaikkein kovaäänisimmin. Naapureita on kannustettava :) Omaa kategoriaamme emme voittaneet, mutta jo pelkästä ehdokkuudesta saimme diplomin, joka tällä hetkellä roikkuu ravintolamme seinän kunniapaikalla. Yritetään ensi vuonna uudelleen. Loppuilta kilisteltiin laseja vanhojen ja uusien tuttujen kanssa, ja pikkutunneilla kun pää osui hotellin pehmoiseen tyynyyn, ei unta tarvinnut kauaa odotella.

Keskiviikkona hoideltiin vielä muutama työasia, käytiin kaupungilla pikaostoksilla ja törmättiin isoon pomoonkin hotellin aulassa. Hän meille kertoi, että yksi hänen hotelleistaan on osallistunut samoihin kilpailuihin jo neljä kertaa pääsemättä edes finalistien joukkoon. Me osallistuimme tänä vuonna ensimmäistä kertaa, ja pääsimme heti finalisteiksi! Taputus selkään siis koko tiimille. Unenpöpperöisen junamatkan jälkeen kotiinpaluu oli erityisen ihana, kun vastassa oli lämmin talo, takkatuli, valmiiksi lasiin kaadettu viini ja ennen kaikkea oma sänky.

Että sellainen työreissu se. 

Vaalihuumaa

Olen seurannut Suomen presidentinvaaleja kasvavalla mielenkiinnolla viimeiset pari viikkoa. Lukenut artikkeleja, seurannut netistä ja radiosta ehdokkaiden kamppailua uurnien sulkeutumisen lähestyessä uhkaavasti. Vaalitenttejä seurailin netistä ja monesti tuskailin että ”Voihan Väyrynen!”. Oli Paavo sen verran ylimielinen ja omasta mielestään jo automaattisesti toisella kierroksella jo silloin kun yhtäkään ääntä ei oltu edes annettu. Vahingonilo on puhtainta iloa, eikös vaan, ja hykertelin hetken vain, kun Väyrysen jatkoon pääsyn viimeinenkin toivonmurena vietiin pois.

Ne tavalliset syytökset mediapelistä, puolueellisista tenttikysymyksistä ja planeettojen väärästä asennosta äänestyspäivänä ovat leijuneet ilmassa pienenä tekosyynä kampanjan epäonnistumiseen milloin kenenkin toiselle kierrokselle pääsemättömän ehdokkaan leiristä. Oli syynä mikä hyvänsä, olen minä itse tulokseen tyytyväinen. Tuli se vastajytky.

Sekä Niinistö että Haavisto ovat melkoinen antiteesi Soinin EU-, maahanmuutto-, homo-, tasa-arvo- ja luoja tietää mille muulle-kielteiselle politiikalle. Kumpikin ehdokas edustaa kansainvälistä, avointa ja tasa-arvoista Suomea. Minun Suomeani. Ei Soinin Suomea, jossa erilaisuudesta rangaistaan ja pysytään omassa pienessä pirtissä ja jupistaan miten ne muut siellä Euroopassa ei osaa mitään eivätkä ymmärrä mistään mitään ja ovat muutenkin meitä huonompia. Hyvä, äänestäjät!

Toisesta kierroksesta tulee mielenkiintoinen. Haavistohan tuli vähän takavasemmalta haastajana kehään, kun taas Niinistö taisi olla ennakkosuosikki. Nyt sitten armotonta kampanjointia seuraavat pari viikkoa ja sitten katsotaan kuka pääsee pressanlinnaan seuraavaksi kuudeksi vuodeksi.

Iltapäivälehdet pelaavat puolisokorttia jo nyt. ”Kummasta tulee ykköspuoliso?” kysyi valtakunnan toinen johtava lööppikone. ”Ei kiinnosta.” vastaan minä. Mielestäni presidentin puoliso saa olla mies, nainen tai vaikkapa violetti muukalainen planeetalta Pirkule, sillä ei pitäisi olla mitään osaa eikä arpaa äänestystilanteessa. Jättääkö joku äänestämättä Saulia, koska Jenni kirjoittaa runoja? Tai äänestämättä Pekkaa koska Antonio ei ole suomalainen? Asian vierestä viedään, ja pahasti.

Ymmärrän kyllä, että monelle äänestäjälle avoimesti homoseksuaali presidentti  on ennenkuulumaton, ja jo pelkästään sillä perusteella heidän äänensä menee Niinistön laariin. Mutta onko se oikein, että presidentinlinnaan pääsee vain heterohevosella ratsastaen? Ja onko se oikein että oli tulos toisen kierroksen jälkeen mikä hyvänsä, siellä jossain joku spekuloi että kahden heteromiehen keskisessä kamppailussa lopputulos olisi voinut olla toisin? Ei kai sitä Suomenmaata lakanoiden välistä kuitenkaan johdeta?

Sauli vai Pekka? Minun ääneni menee Saulille. Reilusti kansainvälistä kokemusta, vahva finanssipolitiikan tausta ja rautainen ulkopolitiikan osaaja. Mies paikallaan edustamaan Suomea maailmalla. Tapahtui uurnilla mitä hyvänsä, Suomelle tulee joka tapauksessa pätevä päämies, enkä pukeudu säkkiin ja heittele tuhkaa päälleni vaikka Haavisto pääsisikin keulille. Paras ehdokas voittakoon!

Kuva napattu täältä

Keskiviikkona pääsee Dublinissa äänestämään, ja sattuu vielä vapaapäivä. Nakkaisinko minäkin jyväni laariin?

Joulu, Joulu On Meillä

Nyt se saa tulla. Kinkku on pakastimessa, laatikot samoin. Eilinen päivä meni leipoessa tasapuolisesti sekä suomalaisia että irlantilaisia jouluherkkuja. Mince pies on pieni, voitaikinaan tehty leivonnainen jossa perinteisesti on täytteenä mincemeat-nimistä makeaa, joka ei nimestään huolimatta sisällä lihaa ollenkaan. Meillä töissä siihen laitetaan rusinoita, kovetettua kasvisrasvaa (hyi), siirappia, sitruunan ja appelsiinin kuorta ja mehua, konjakkia, omena- ja porkkanaraastetta ja jouluisia mausteita. Meidän talossa kun ei rusinat oikein maistu, keittelin Nigella Lawsonin ohjetta mukaillen täytteen tuoreista ja kuivatuista karpaloista, omenaraasteesta, appelsiinista ja vapaalla kädellä lorautetusta portviinistä. Hyvää tuli ja Stuartkin tykkää.

Ja sitten tietysti joulutorttuja (kiitos Marjolle luumuhillosta) ja liha-riisipasteijoita. Pasteijat piti laittaa pakkaseen piiloon saman tien, niistä tulee liian helppoja makupaloja, joita huomaamattaan keittössä ohi kulkiessaan natustelee tusinan verran! Suklainen juustokakku on pakastimessa myös valmiina, saa nähdä riittääkö vatsalaukun vetoisuus koko komeuteen vai porrastetaanko ruokailu parille päivälle. Ne riisipiirakathan tuli syötyä jo ennen kuin Stuart ehti kotiin, mietin että vieläköhän niitä jaksaisi/viitsisi/tarvitsisi tehdä.

Niin, Stuart viimein rantautui kotiin tiistai-iltana!! Viiden viikon poissaolon jälkeen, kyllä siinä ehti jo ikävä ollakin! Nyt ollaan sitten nyhjätty kylkimyyryssä kuin teinipariskunta konsanaan viimeiset pari päivää. Ja ollaan muuten kumpikin lomalla, eikä hötkyillä minnekään.

Jos viime tähän aikaan oltiin kotiarestissa lumen keskellä ilman juoksevaa vettä ja kiroiltiin kun ei päästy Suomeen joulun viettoon, nyt on luontoäidillä ja säiden säätäjällä eri nuotit telineessä. Eilen oli lämmintä +14 ja nurmi pihalla vihreää. Tänään muistuttelee pilven ukko mitä sieltä voisi tulla, ropsauttaa reakuuron ikkunaan ja voimalla. Tuli mitä tuli, sisällä on lämmin ja kotoisa olla, jouluradio soi ja kiireinen ihminen totuttelee pyjamapäiviin.

Siirrymme nyt joulun viettoon ja koneelta pois. Possunpylly nostetaan sulamaan, viini korkataan ja takkaan sytytetään tuli. Tulkoon Joulu!

Ihanan rauhallista, tunnelmallista ja herkullista joulua teille kaikille!

Joulua

Heipä hei

Blogissa onkin pidellyt melkein vahingossa hiljaiseloa. Lähinnä siksi että muualla ei siitä hiljaiselosta ole ollut tietoakaan. Se on nimittäin ihan justiinsa se juuri niin ovella. Se Joulu! Ja vaikka ollaankin Irlannissa tänä jouluna, se ei tarkoita sitä että täällä valmistellaan kalkkunaa (kuivaa, hyi) ja ryöpätään ruusukaaleja (vielä isompi hyi). Kinkku se olla pitää, ja laatikot (porkkana ja lanttu) tietenkin. Ja sitten leivonnat. Eli kiirettä on pitänyt kun on

Paisteltu näitä

Kirjoiteltu näitä

Ja koristeltu tätä

  

Se irlantilaisperinne joka minusta on ihan järkevä, on se että kuusi koristellaan jo joulukuun alussa. Sillä tavallahan siitä saa nauttia pidempään. Tuo meidän kuusi on keinokuusi, valot ja kaikki valmiina, se valojen ripustus kun on ihan inhokkihommaa. Saa nähdä kestääkö se ensi jouluun asti, hinta oli sen verran alhainen että epäilen sen sanovan yhteistyösopimuksensa irti tuossa loppiaisen tienoilla.

Olen huomannut täällä myös tapana olevan sen, että kuusi koristellaan mahdollisimman monilla erivärisillä valoilla ja kamalalla määrällä palloja ja muita koristeita. Kuusi asetetaan ikkunapaikalle niin, että sen näkee kaikki naapurit ja mahdollisimman moni ohi ajava ihminen myös. Ei taida meidän kuusi näissä kisoissa pärjätä eikä tarvitsekaan. Olohuoneen nurkassa se valaisee mukavan tunnelmallisesti eikä sitä muiden tarvitse nähdäkään.

Kuusen alaoksien koristeet järjestyvät uuteen uskoon lähes päivittäin Lilyn toimesta. Vaivihkaa kisu hiiviskelee kuusen juureen ja kohta kierähtää selälleen ja sitten kuuluu kilinä kun pallo saa kyytiä. Emäntä mokoma lopettaa hauskan leikin kesken aivan liian usein ja katti siirtyy murjottamaan pää patterissa kiinni ja odottaa kunhan joku taas selkänsä kääntää niin sitten päästään taas leikkiin.

Useampana vuonna on ollut mielessä leipoa karjalanpiirakoita ihan itse. Reseptejä on ja äidiltä saa aina hyvää ohjeistusta. Tiistaina viimein rohkaistuin; ei kai se niin vaikeaa ole. Onneksi äiti vinkkasi että kuoriin kannattaa laittaa vehnäjauhoja rukiin sekaan, ovat helpompi ajella ja muutenkin mielekkäämpi työstää. Se kuuluisa piirakkapualikka oli jonnekin muutossa kadonnut mutta onnistuipa tuo ajelu tavallisella kaulimellakin. Täytteen keittelin ihan täysmaitoon ja lorautinpa vielä vähän kermaa joukkoon ja yhden kananmunan kunhan oli jäähtynyt. Se rypytys olikin aika haasteellista ja epäilen että joku karjalainen esiäitini saattoi pyöriä haudassaan 360 astetta ja enemmänkin jos sitä tekniikkaa arvosteli mutta kyllä niistä ihan piirakoiden näköisiä tuli. 

Munavoin sipaisin päälle ja söin suihini, hyvää oli.

Pakkauksen Riemut

Kipusin portaat ullakolle ja toin alas paljon reissanneen matkalaukkuni. Kohta alkaa pakkaus. Lily nuuskii laukun joka kerta hyvin tarkkaan, kyllä kissa tietää että nyt on joku ruuanantaja lähdössä reissuun. Stuart jää tällä kertaa kotiin, joten ei tarvitse Tomin ja Lilyn kauhistella vierasta ruokkijaa.

Miten tänne pääsee sisään?

Tähän aikaan ensi viikolla olenkin jo iloisessa Itä-Suomessa! Sain jopa ostettua junalipun VR:n verkkokaupasta, eikä siihen mennyt kuin kaksi yritystä. Ensimmäisellä kerralla maksua hyväksyessäni ruudulle lätkähti ilmoitus ettei verkkokauppaan saadakaan yhteyttä. Luottokortin numeron olin jo antanut, saa nähdä menikö se maksu läpi. Toisella kertaa ei mitään ongelmia ja sain lippunikin sähköpostiin ja puhelimeen. Ongelma ilmeni vasta täällä päässä kun yritin tulostaa lippua. Tulostin kiukutteli, että sininen muste on lopussa eikä suostunut tulostamaan mitään edes mustavalkoisena. Käytän huomenna hyväkseni työpaikan tulostinta ja jätän omani kiukuttelemaan ihan kaikessa rauhassa.

Eilen käytiin pikavisiitti Galwayssa, Stuart hoiteli hotellin asioita ja minä ehdin käymään juoksulenkillä Galwayn keskustan kaupat läpi. Mukaan tarttui pari paitaa ja ihanan Candyland-karkkikaupan yltiömakeita karkkeja. Galwayssa opiskeleva työkaverini ostaa Candylandista Lucky Charms –muroja, joissa on seassa vaahtokarkkeja ja murot itse on tietenkin päällystetty sokerilla. Terveellistä aamiaista? Jali ja Suklaatehdas –elokuvan ystävät tunnistavat varmaan nämä Wonka –merkkiset karkit. Aineslistaa ei kannata lukea, E-numeroiden määrä pistää pään pyörälle. Eipä näitä napostellakaan kun pari karkkia illassa, muuten saattaisi hammaslääkäriltä tulla noottia.

Mutta takaisin pakkauksen riemuihin. Suomen syksyyn kun voisi tuoda melkein koko vaatevaraston ja silti huomaisi olevansa sääoloihin varautumaton. Ei sentään toppatakkia kai tarvita, vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Onneksi siellä isän ja äidin pohjattomissa vaatekaapeissa taitaa olla joltain Suomen-reissulta sinne jätetty toppatakki, se pelastakoon minut kylmältä. Täytyy muistaa taas jättää laukkuun tilaa tuliaisille; salmiakkia, ruisleipää ja hirvenlihaa. Ja takaisin lennetään kädet kyynärpäitä myöten ristissä ettei laukkuani valita tarkasteltavaksi, voisi käydä niin että tuliaiset menevät tullimiesten parempiin suihin.

Maanantaina on siis viimeinen työpäivä, ja maanantai-iltana matkaan yöbussilla Dubliniin. Sieltä lento Helsinkiin, jatko junalla itään ja sieltä isän ja äidin autokyydilla kotiin. Tiedossa siis laskujeni mukaan noin 21 tuntia reissaamista. Parempi ladata iPodin akku täyteen ja toivoa ettei iPhonen akku lopu kesken. Tietääkö kukaan onko VR:n junissa WiFi? Sudoku-lehti ja pari kirjaa pitävät seuraa elektroniikan ohella, matka ei siis käy pitkäksi.

Perkelenssu ja Pientä Piruutta

Taas on kulunut reilut kaksi viikkoa ihan vaan heittämällä. Mahdutettiin mukaan vielä muutamat illanistujaiset ja läksiäiset toissaviikolla, ettei vaan menokalenteri pääse näyttämään tyhjältä. Koti-iltoja, viini-iltoja ja leffailtoja. Mukavaa oloa mukavassa seurassa.

Viime viikko meni aivan käsille. Maanantaina olin vielä töissä ja tiistai ja keskiviikko olivat normaaliin tyyliin vapaata. Tiistaina illalla oloni oli hieman heikko, uninen ja muuten vain vetämätön. Keskiviikkona ei sitten enää noustukaan sängystä ylös. Eikä torstaina. Eikä perjantainakaan. Oikein kunnon syysflunssa, kuumeineen kaikkineen piti minulle seuraa ja pitää oikeastaan edelleenkin. Enää ei kuumetta, mutta oikein perusteellisen räkäinen ja tukkoinen olo on vieläkin. Jospa tällä viikolla kävisi paremmin.

Toissalauantaina töissä riitti suhinaa. Cannonball 2011 eli Kanuunankuula 2011 tuli käymään meillä töissä. Kyseessä oli 150 auton porukka, joka kolmatta vuotta kiertää superautoinensa ympäri Irlantia keräämässä varoja Barrettstown-nimiselle lasten hyväntekeväisyysjärjestölle. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa saatiin meidän työpaikka yhdeksi pysähdyspisteeksi, ja ihmisiä houkutteli paikalle vaikuttava autosato; Ferrarit, Lamborghinit, Porchet, Maseratit ja muut sellaiset joihin tavan kuolevaisilla ei ole varaa edes unelmissaan. Eivät olleet näiden autojen omistajat lamasta kuulleetkaan...

Jengi oli tunnin verran myöhässä mutta yleisö oli sitä mieltä että odotus oli sen arvoista, vaikka sää ei tietenkään peri-irlantilaiseen tyyliin suosinut lainkaan. Voi sitä ihanaa meteliä kun auto toisensa jälkeen revitteli sillan yli hiekkakentälle. Suurin osa kuskeista ja karttureista oli pukeutunut naamiaisasuihin; oli saksalaispoliiseja, pappeja ja nunnia, nakupukuja ja kolme vauvaakin. Jeesus ja piruparka reissasivat samassa autossa, perää piti piispa.

Niin ja olihan siellä ihan oikea julkkiskin, Boyzone-yhtyeen Shane Lynch, joka olikin ihan oikeesti todella mukava mies. Päästiin tyttöjen kanssa Shanen kanssa samaan kuvaankin, arvatkaapas onko se kuva toimiston ovessa kunniapaikalla näytillä?

Niin ja sitten ne tärkeimmät uutiset. MINÄ PÄÄSEN SUOMEEN! Kokonaiseksi kahdeksi viikoksi. Lokakuun 11. päivä lennähdän Helsinkiin, josta siirryn iloiseen itä-Suomeen ja sitten joskus 21. päivän tienoilla siirryn Mikan ja Terhin tontille Tuusulaan, josta lennän takaisin 25. päivä. Salmiakkia, ruisleipää, lenkkimakkaraa ja saunaa! Ihanaa, ihanaa, ei malta odottaa!

Mellakka

Naapurisaarella kuohuu yli. Neljättä yötä Lontoon kaduilla mellakoidaan, tuhotaan omaisuutta, poltetaan autoja ja varastellaan kaupoista. Manchester, Birmingham, Liverpool, Bristol ja muut kaupungit peesaavat. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Viimeiset kolme iltaa olen istunut kuin tatti television ääressä ja katsonut BBC:n 24-tuntista uutiskanavaa. Kuvat ovat kuin maailmanlopun jälkeiseen laittomaan, sivilisaation hylkäämään lähitulevaisuuteen sijoittuvasta kauhuelokuvasta. Ei ole elokuvaa eikä kirjallisuutta vaan ihan oikeaa elämää.

Mark Duggan –niminen mies yritettiin pidättää Lontoon Tottenhamissa elokuun neljäs päivä. Raportit tapahtumasta ovat epäselviä ja poliisitutkinta on käynnissä edelleen, mutta pidätystapahtumassa Duggania ammuttiin rintaan ja hän kuoli sairaalassa myöhemmin samana iltana. Kaksi päivää myöhemmin Dugganin perheenjäsenet ja ystävät marssivat paikalliselle poliisiasemalle ja vaativat asiaan lisäselvitystä, ja aivan oikeutetusti. Joku paikalle eksynyt, ulkopuolinen joukkio näki tilaisuutensa tulleen ja sytytti tuleen poliisiauton.

Tänään on elokuun kymmenes. Neljä päivää ensikonfliktin jälkeen ja Lontoo elää pelon vallassa. Uutiskuvista paljastuu valtava tuho; kauppoja on ryöstelty, taloja ja liikerakennuksia poltettu maan tasalle, autoja sytytetty tuleen ja neljä ihmistä on päässyt hengestään. Yksi mies ammuttiin autoonsa Lontoossa. Kolme miestä yrittivät suojella kotikatuaan vandaaleilta, jotka ajoivat heidän ylitseen autolla. Kaikki kolme kuolivat samana iltana. Tapausta tutkitaan murhana.

Miksi poliisi ei tee mitään? Minä ihmettelin tätä suureen ääneen katsoessani uutisia, pelkurimaisesti naamansa peittäneet pikkupaskiaiset rikkoivat kaupan näyteikkunan, kiipesivät sisään ja alkoivat kantaa tavaraa pihalle omistajan elkein. Minulle kerrottiin ettei Britanniassa poliisin käytössä ole muita ”aseita” kuin pamppu. Siis mellakkapoliisillakin. Suojavarusteita on; kypärä, kilpi, vartalosuojuksia. Mutta ei aseita. Suomalainen on tottunut näkemään poliisin pistooli vyöllä ja ihmetteli vielä enemmän.

Brittipoliisi tarvitsee erityisluvan voimakeinojen käyttämiseen. Poliisin ylipäällikkö otti ja erosi taannoisen puhelinhakkerointi –skandaalin tiimoilta ja tilalle nimetty virkaatekevä päällikkö ei uskalla myöntää erityislupaa siinä pelossa että homma kusee käsille, eikä nimityksesta tulekaan pysyvää. Pääministeri Cameron sentään löysi selkärankaa ja myönsi erityisluvan vesitykkien ja kumiluotien käyttöön. Tosin ensin piti odottaa että Cameron palasi takaisin britteihin Italian-lomaltaan. (Siellä olisi Toscanassa nyt menossa halvalla huvila loppuviikoksi.)

Nyt kun lupa on saatu, Huligaanien Ymmärtäjät ry. on kovin huolissaan. Mitä jos tästä seuraa se, että kohta eletään poliisivaltiossa, jossa tulee kumiluodista persuksille jos vaikka sattuu kävelemään väärällä puolen tietä. Mitä jos huligaani joutuukin elämään poliisin pelossa? Eläköön vaikka mörön pelossa, sanon minä. Entäs ne tuhannet ihmiset jotka elävät tänäkin yönä huligaanin pelossa? Huligaanien Ymmärtäjät ry. on myös sitä mieltä että mellakat ja tuhopoltot ovat yhteiskunnan vika. Yhteiskunnan köyhät tässä nousevat kapinaan valtiota vastaan ja demonstroivat kollektiivisen pahoinvointitilansa. Jos kapinoidaan valtiota vastaan, eikös silloin hyökättäisi esimerkiksi valtion virastoihin tai työkkäriin, jos ongelmat nähdään työttömyydestä ja valtion piittaamattomuudesta johtuviksi? Kun nämä brittihuligaanit ovat keskittyneet murtautumaan vaate- ja elektroniikkaliikkeisiin. Tuskin ketään niin paljoa vituttaa Adidaksen markkinaosuus lenkkarikaupasta?

Ja vielä haluaisin huomauttaa Huligaanien Ymmärtäjille, että nämä naamaripäiset pellet eivät ole ainakaan meikäläisen mittarilla yhteiskunnan köyhiä. Kuinka monella köyhällä on varaa maksaa £150 puntaa hupparista, £150 puntaa lenkkareista jotka laittoi päällensä ryöstöhommiin lähtiessään ja vielä kuvata ilkityönsä £300 kännykällä? Eikä lasten kasvatus ole yhteiskunnan vastuu, vaan vanhempien. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä kun luin että nuorin pidätetyistä toissailtana oli 11 vuotta vanha ja liikkeellä isänsä kanssa. Kaksi nuorta tyttöä radiohaastattelussa kertoivat lähtevänsä toistekin mellakoimaan, koska ”se on hauskaa”. Nuori poika kasvot hupun sisällä piilossa kertoi jatkavansa niin kauan kunnes jää kiinni, ja kuulemma kiinni jäämisessäkään ei ole mitään ongelmaa, kotona siitä ei saa edes arestia.

Mutta en ole vielä tyystin heittänyt toivoani ihmiskunnan tilasta sinne Kankkula kuuluisaan kaivoon. Mellakoiden jälkeisinä aamuina naapurustot ovat lähteneet liikkeelle yhteisvoimin ja siivonneet kadut kuntoon. Poliisivoimat ovat saaneet ennenkuulumattoman määrän positiivista palautetta ja hatunnostoja. Ja tässä kuva joka sai minutkin herkistymään; pariskunta tarjoamassa teetä heidän kadullaan partioiville poliiseille, joista useat olleet partiossa yli 30 tuntia putkeen. Toivo elää.