Isolla Kirkolla

Tiistaina kello soi rikollisen aikaisin ja heräilin tahmeasti pimeään ja sateiseen aamuun. Tarkistin kassin, heitin sinne vielä hammasharjan ja linkosin kassin ja itseni autoon kohti Westportia. Aamu valkeni harmaana ja tihkuisena kun hurautin Westportin rautatieaseman pihaan ja maksoin kokonaiset viisi euroa reilun vuorokauden parkista.

Aseman lippuautomaatti osoittautui varsin yhteistyökyvyttömäksi edelläni olevan pariskunnan kohdalla, vaimo ehti jo hieman tuskastua kun netistä ostettuja lippuja ei automaatti suostunutkaan tulostamaan. Ehdin väliin juuri kun alkoi näyttää siltä että nyt saa joko masiina tai aviomies käsilaukusta, sormi olikin harhautunut väärälle nappulalle ja liput kolahtivat pian luukusta ulos. Nainen jupisi jotain ”noista typeristä koneista” eikä edes toivottanut hyvää huomenta laiturilla seisovalle lippujen tarkastajalle, joka haukotusten lomasta opasti unenpöpperöisiä matkustajia oikeisiin vaunuihin.

 Junalla reissaaminen olikin yllättävän halpaa, menopaluu Westportista Dubliniin maksoi kolmekymppiä kun liput osti netissä. Sillä rahalla ei maksaisi bensoja, tietullia eikä pysäköintiä. Eikä auton ratissa voi juurikaan syventyä kirjaan (Run, Fat Bitch, Run sekä Agincourt Bride tällä hetkellä työn alla), juoda rauhassa kahvia tai kommentoida kanssamatkustajia Twitteriin.

Puksuteltiin maan halki ja Dublinissa odotti auringonpaiste. Heustonin asemalta minut otti kyytiinsä taksikuski, jolla oli selkeästi kevättä rinnassa. Matka hotellille kului mukavasti yhteislaulaessa radion säestyksellä. Kaima ehti hotellille aiemmin, ja tapasimme aulassa. Purppurassa aulassa, jossa oli jättiläismäiset sohvat ja liian monta peiliä.

Huone olikin valmis jo saapuessamme, vaikka check in virallisesti alkaakin vasta klo 15. Liekö henkilökuntaetu vai oliko hotellissa hiljaista, mutta kiitollisina matkasimme kuin prinsessat ikään tornihuoneeseen ja saimme kuin ihmeen kaupalla levitettyä pienet matkatavaramme ympäri huonetta sekunnin sadasosassa.

Molemmilla oli jäätävä nälkä, joten suunnistimme Temple Bar:n suuntaan lounaalle. The Vat House Bar oli hädintuskin avannut ovensa kun nälkäiset Minnat kolkuttelivat ovelle. Clubivoileivät ja ranskalaiset maistuivat ihmeen hyvältä aamun paastottuaan. Hiljaisia hetkiä ei juurikaan ollut, on se vaan edelleen ihmeellistä miten jonkun ihmisen kanssa vaan klikkaa vaikka ollaankin tutustuttu ”vain” Twitterissä.

Hipsimme lounaan jälkeen takaisin hotelliin kahville ja koemakaamaan sängyt, joita huoneessa oli kolme. Tuli näin jälkeenpäin mieleen että olisikohan pitänyt sittenkin työntää kaikki kolme sänkyä toisiinsa kiinni ja nukkua siinä poikittain?

Passinhaku hoituu ulkosuomalaiselta suoraan Suomen suurlähetystössä, hinta (€120) tuntui aika suolaiselta kun Suomessa saman läpyskän saa viidelläkympillä. Suurlähetystö sijaitsee St Stephen’s Greenin eteläpuolella ja on kuin pätsi! Olin jotenkin odottanut jotain hienompaa ja suurempaa, mutta paikka oli kuin mikä tahansa mitäänsanomaton virasto. Lasin takana olevat naiset olivat kääriytyneet villatakkeihin, me Minnan kanssa kuorimme vaatteita päältämme heti ovella. Onneksi hakuhomma oli melko nopea, muuten olisi ehkä joutunut kuorimaan päältään enemmän vaatetta kuin julkisilla paikoilla olisi suotavaa.

Viralliset asiat hoidettuamme käppäilimme St Stephen’s Greenin puistossa, kävimme ostoskeskuksessa syömässä syntisen hyvät cupcaket, hieman rättikaupoissa ja Disney-kaupassa. Disneyn prinsessaosastolla viuhdoin taikasauvalla taikapeilin edessä niin tarmokkaasti että peili ilmoitti menneensä rikki. Pahastuin kyllä hieman, kyllä minustakin olisi prinsessa pitänyt saada.

Liekö kaiman silmään mennyt jotain keijupölyä mutta Minnaa alkoi itkettää siihen malliin että hotellihuoneessa diagnosoitiin vaiva ja googlailtiin hoitokeinoja. Kehtasi vielä väittää että minun juttuni märkäpesäkkeistä ja niiden neulalla tyhjentämisestä eivät auttaneet!

Nälkä ajoi prinsessaporsaat alakertaan ruuan ääreen. Hotellin baariruokalista oli ensivilkaisulta varsin mukava; pizzaa, burgeria, lisää clubileipää, salaatteja ja muuta perinteistä baariruokaa. Sisustusratkaisut jaksoivat naurattaa, sisäpihalla nökötti kaksi isoa kamelipatsasta ja sisäpihan katolla komeili tiikeri. Aamiaisella huomattiin että kyykötti siellä pari gargoylea ja kotkakin. Ja niitä peilejä! Koko seinän kokoisia, ja kaikkialla.

Hotelliaamiainen on ehkä reissaamisen parhaita puolia. Se, kun saa puoliunessa vaeltaa huoneeseen jossa on kaikkea mitä ihminen voikaan aamiaiseksi haluta, valita sieltä mieleisensä ja syödä puputtaa niin paljon kuin vatsa vetää. Välillä joku käy tuomassa lisää kahvia ja vie likaiset astiat pois. Aamiaisen jälkeen ehdimme vielä nauraa käkättää huoneessa oleville kylpytakeille. Kokoa XL. Mietin miten isoja hotellin vieraat normaalisti on, mutta aulassa lyllertävä amerikkalaisryhmä vastasi siihen kysymykseen lähtiessämme.

Juttua olisi riittänyt kyllä vaikka pidemmäksikin aikaa, mutta sitten ensi kerralla repäistään ja ollaan vaikka kaksi yötä!

Taksissa takaisin junalle ja kotia kohti. Kotona odotti siivottu talo, huomionkipeät kissat ja sytytysvalmis takka. Sellainen reissu se.

Hengähdystauko

Huh! Riittäisköhän tää puoli vuotta blogitaukoa? Ei muka aikaa, eikä mitään järkevää sanottavaakaan. Jotain hajatuksia näppäilin muistiin ja pyyhin pois saman tien, ei niistä saanut tolkkua. Olkoot siellä jossain taka-alalla, ehkä niistä joskus saan jotain aikaiseksi.

Kesä ja kiireet. Hyvät sellaiset. Hyvää seuraa ja mukavaa oloa. Isä ja äiti vietti täällä viikon päivät huhtikuussa, Mika, Terhi ja Iita kera Ilomantsin herttuan ja seurueen kesäkuun alussa. Yksi jäi nauttimaan Irlannin oloista vielä kuukaudeksi, vähän uhkaili että saattais tulla ensi vuonna uudestaan.

Taidanpas laittaa tähän pienen kuvakoosteen, tätä meillä on tehty:

Olen lenkkeillyt täällä:

Nautiskellut kesäsäistä (ilman hyttysiä)

Käynyt terassilla nauttimassa tätä:

Viettänyt laiskoja aamuja:

Katsonut auringonlaskua kotiportailta:

Rapsutellut näitä:

Lukenut näitä:

Maalaillut näillä:

Ja herkutellutkin vähän:

Nähdään taas!

Sataa, sataa, sataa taas

Tällä viikolla saankin nauttia ruhtinaallisesta kolmesta vapaapäivästä, viime viikolla kun ehdin pitämään vain yhden. Säiden säätäjä ei tunnu suosivan ulkotoimia, vettä sataa losottaa taivaan täydeltä jo kolmatta päivää. Välillä se vetää henkeä, vilauttaa vanhaa taivasta ja antaa auringon kurkistaa pilven raosta kuin utelias naapuri konsanaan. Taukoa ei kestä kauan, pilviäiti on sadelapsistaan raskas.

Nukuin eilen univelkani pois, täysikuu taas valvotti huomaamattani muutaman yön, ja nukkumatti vaati omiaan pois. Yksitoista tuntia riitti mainiosti, raato oli vaakatasoasennon pitkittyneestä käytöstä hiukan hellänä, mutta hartioiden yläpuolella oli olo kirkastunut kummasti. Siitä ne jäsenetkin vertyivät kun herättyäni jahtasin yhtä kissaa lääketabletti kädessä ja samalla huidoin toista loitommalle utelemasta.

Tällainen oli olo tiistaina

En ehtinyt lähikauppaa kauemmaksi, kun ystävä lirautti luuriini viestin että nähdäänkö kahvilla. Lempipaikka, lempipöytä, lempikahvi ja lempileivos. Oi, sitä lempeä! Sade rummutti ikkunaan kun paransimme maailmaa taas pienen siivun verran. Sade jatkoi rytmittelyään kun me juoksimme ovesta eri suuntiin. Kaupasta aineksia kurpitsakeittoon. Hetken muuten jouduin miettimään mikä tämä butternut squash –nimellä tunnettu kurpitsa onkaan suomeksi. Löysin vain yhden käännöksen: myskikurpitsa. Kuulostaa hieman omituiselta, onko sille parempaa käännöstä? Otus siis näyttää tältä ja siitä tulee mielettömän hyvää kasvissosekeittoa, kun joukkoon laitetaan pari sellerinvartta, purjoa, porkkanaa ja chilihiutaleita.

Niin siis myskikurpitsako vai jotain muuta?

Keitto odottakoon huomiseen. Tein eilen lihamureketta, jonka keskelle piilotin pari kovaksi keitettyä kananmunaa. Seuraksi perunamuussia ja sekavihanneksia. Jälkiruuaksi mustikkapiirakkaa ja vaniljakastiketta. Mureketta jäi juuri sopivasti yli, että siitä saa tehtyä pari mehevää voileipää. Se leipä nököttää tuolla kohoamassa, sain jostain keittokirjasta/ohjelmasta vinkin, että leipä kannattaa kohottaa suihkumyssyn alla sen iänikuisen pyyheliinan sijaan. Muovinen suihkumyssy venyy tiukasti kulhon kuin kulhon ylle, ja pitää lämmön sisällä paremmin, mikä taas auttaa kohotusta. Näitä toimintoja silmälläpitäen pihistin sieltä Hiltonista pari suihkumyssyä.

Mustikkapiirakkaa

Leipä tuoksuu uunissa ja sade morsettaa kattoon. Kupissa höyryää tee ja vatsa kurnahtelee lämpimäisiä odotellen. Musiikkia ja lukuhetkiä seuraavaksi.

Yllätysystävä, Kipeä Kissa, ja Toistatuhatta Nunnaa

Sain juhannusviikolla ihanan yllätyksen. Tiistaiaamuna töihin ajellessani tuli vastaan tuttu punainen Mini, ja mielessäni ajattelin että Soniahan se siinä ajaa Cathyn autoa. Ja samantien otin takapakkia ja pisti aamu-unisuuden piikkiin tämän havaintoni. Sonia on rakas ystävä, joka muutti takaisin Barcelonaan melkein kolme vuotta sitten. Eli ei siis ole näillä seuduilla autoilemassa, ja naurahdinkin että mikähän sai minut häntä ajattelemaan.

Työpaikalla aamukiireet keskeytyivät kun kaveri tuli hakemaan toimistosta, sanoi että joku haluaa puhua kanssani. Ja siellä seisoi ystävä rakas, Sonia ja poikaystävänsä ikään kuin ei olisi koskaan lähtenytkään! Voi ilon ja onnen määrää. Hän oli järjestänyt yllätysvisiitin Irlantiin eikä kertonut kuin kahdelle ihmiselle tulostaan. Salaisuuden pitäminen sellaisena on haasteellista kaikkialla, mutta näin pienessä kylässä suoranainen ihmeteko.

Ajoitus oli täydellinen, minulla oli seuraavat kaksi päivää vapaata, joten tiistaina käytiin pubissa, keskiviikkona syömässä, torstaina syömässa isommalla porukalla, perjantaina kokoonnuttiin vielä isommalla porukalla ja lauantai-iltana vilkuteltiin hyvästit ja luvattiin että talvella nähdään Espanjan auringon alla!

Stuart tietää että minä en voi kieltäytyä minkäänlaisen eläimen auttamisesta. Siksipä keskiviikkona meille saapui vähin äänin kolmas kissa. Molly asui alunperin Stuartin äidin luona, mutta tämän peri-irlantilainen tapa menettää mielenkiinto lemmikkiin heti, kun se sairastuu, tarkoitti sitä että Molly tarvitsi uuden kodin. Kisulla on karvaton alue aina leuan alta rintakehään saakka, eläinlääkäri epäili ruoka-allergiaa, joten misu saa erikoisravintoa, puolikkaan tabletin päivässä ja eläinhoitaja Minnan määräämää Helosan-rasvaa ja niin paljon silitystä kuin jaksaa vastaanottaa.

Viikko uudessa kodissa ja Molly on paranemaan päin. Rupi on jo kokonaan kadonnut, mutta pälvikalju paistaa edelleen. Isä ja äiti laittoivat lisää Helosania kun ei täältä löydy vastaavaa, ja olipa paketissa karkkiherkkuja kans! En vielä ole ottanut Mollysta kuvaa, kissaneiti ei halua poseerata ennen kuin koko turkki on palannut entisiin pörröisiin mittoihinsa.

Ja sitten ne nunnat. Sattumalta löysimme netistä artikkelin, jossa kerrottiin yrityksestä rikkoa Guinnessin maailmanennätys. Listowelin kaupungissa, Kerryn kreivikunnassa olivat Pieta House –hyväntekeväisyys- ja kriisiapujärjestön aktiivitoimijat päättäneet järjestää Nunnapäivä –tapahtuman. Paikalle oli tarkoitus saada mahdollisimman monta nunnaksi pukeutunutta ihmistä ja samalla kerätä varoja järjestön toimintaan. Kuulosti tarpeeksi hullulta/hauskalta/hyvältä ajatukselta että lähdettiin mukaan.

Kolme ja puoli tuntia autossa, ja saavuimme herttaiseen pikkukaupunkiin, jonka jokaisen kaupan ikkunassa komeili lappu ”Suljetaan aikaisin Nunnapäivän vuoksi”. Majapaikkamme oli aivan keskustassa ja sen omistaja opasti meidät urheilukentälle noutamaan nunnankaavut. Kun olimme saaneet asusteet kuntoon, tapahtuman järjestäjät ohjasivat meidät lähimpään pubiin. Surrealistinen olo; pubissa olut virtasi ja tiskin kumpikin puoli oli täynnä nunnia. Kaksi isoa turistibussia pysähtyi pubin ulkopuolella ottamaan kuvia sekalaisesta nunnakunnassa, joilla oli tuoppia ja tupakkaa käsissään.

Varsinainen maailmanennätys rysähti rikki samaisella urheilukentällä, josta saatiin puvutkin. Virallinen lukema oli 1436 nunnaa, entinen ennätys oli 250 eli ei jäänyt pienestä kiinni. Parisataa käännytettiin porteilta pois vääränlaisten kenkien tai liian lyhyen helman vuoksi. Niskaan ropsahti kylmä sadekuuro, ja nunnat päästettiin pois aitauksesta. Kaupunging jokainen pubi oli nunnia pullollaan, ja aamuyön tunneilla me kolme jaksoimme juuri ja juuri vaeltaa takaisin majapaikkaamme. Seuraavana aamuna pekoniaamiainen oli mahdollisesti maailman paras, ja pikaisen jaloitteluretken jälkeen käännettiin Mazdan nokka kotia kohti.

Thank you, Listowel! Good night!

Irlantilaisittain

Tulin Irlantiin ensimmäisen kerran vuonna 2002 ja olen asunut täällä pysyvästi vuodesta 2004. Näihin vuosiin mahtuu paljon kaikenlaista, irlantilaiseen kulttuuriin sopeutumista ja sen omaksumista. Esimerkiksi se, että ”How are you?” ei oikeastaan ole kysymys, vaan siihen voi vastata sanomalla ”How are you?” takaisin, ei ollut suomalaiselle itsestäänselvyys. Sekin tuli opittua että autokyydistä kiitetään sanomalla ”Thanks for the lift” eikä ”Thanks for the ride”. Tuo jälkimmäinen kun voidaan tulkita kahdella tavalla.

Mutta edelleen on sellaisia irlantilaisia tapoja, joita en aina ymmärrä, tai jotka ihmetyttävät ja huvittavat.

Käsitiski

Ihan puistattaa, kun ajattelenkin... Monessa kodissa, jossa ei ole tiskikonetta, olen huomannut tämän tavan olevan ihan normikäytäntö. Tiskialtaaseen lasketaan kuumaa/lämmintä vettä ja turaus tiskiainetta. Siinä tiskataan kaikki mahdollinen, huuhtomatta! Eli saippuaiset astiat vain kuivumaan ja kuivana kaappiin. Tämä harmahtava tiskivesi jätetään lavuaariin lillumaan loppupäiväksi, ja siinä tiskataan kaikki muu, joka päivän aikana pesua kaipaa. Eikä väliä näytä olevan sillä, että vesi on a) likaista ja b) kylmää. Tietyissä talouksissa kyläillessä joutuu tuijottamaan teekuppiin, jossa teen pinnalla lilluu öljyinen kelmu. Onneksi suurin osa ystävistäni omistaa tiskikoneen!

Hautajaiset

Täällä hautajaiset ovat julkinen juttu, ja niihin tulee koko kylä ja yleensä porukkaa paljon kauempaakin. Homma hoidetaan varsin nopeasti, kuolinpäivän ja hautajaisten välillä ei usein ole enempää kuin kolme päivää. Vainaja viedään yleensä balsamoituna kotiin, missä arkkua säilytetään kansi auki, ja vainajaa käydään katsomassa ja jättämässä hyvästit, yleensä yhden yön yli. Sitten arkku siirretään kirkkoon, jossa se voi olla taas yhden yön yli ennen hautajaisia. Entisen pomoni veli kuoli yllättäen, ja työporukan kanssa kävimme välittämässä osanottomme. Minulta meinasi mennä luu kurkkuun kun talon olohuoneeseen astuessani näin avoimen arkun, jossa nuken näköiseksi meikattu ja balsamoitu mies makasi ratsastusvaatteet päällä (Hän oli eläessään kilparatsastaja). En ymmärrä kuinka arkkua pidetään näytillä, ja kuinka kuka tahansa voi marssia sisään vainajaa tuijotelemaan. Mielestäni hautajaiset ovat yksityinen, perheen sisäinen asia. Irlannissa normaalin kokoisissa hautajaisissa voi usein olla satoja ihmisiä. Sitäkään en ymmärrä, että hautajaisten jälkeen lähdetään baariin.

Häät

Irlantilaiset häät on ihan valtava tapahtuma, ja keskivertohäissä on reilut 200 vierasta Irish Wedding Survey:n viime vuonna tekemän kyselyn mukaan. Näistä vieraista tosin vain 100-150 saivat syödäkseen, sillä Irlantilaiseen tapaan vain osa vieraista kutsutaan ruokailemaan. Eli osa vieraista saa kutsun koko päivälle, mikä tarkoittaa itse vihkimistä kirkossa, ruokailua ja ”afters” eli se rennompi osa hääjuhlaa, jossa lauletaan, tanssitaan ja juodaan päät kipeiksi. Osa vieraista saa kutsun vain kirkkoon ja ”afterseille” eli syövät oma-aloitteisesti jossain muualla ja tulevat vasta tanssimaan. Juomista vastaa kukin vieras itse, eli kustannuskysymyshän tämä osan vieraista syöttämättä jättäminen taitaakin olla.

Kyläily

Tämän spontaanin teelle poikkeamisen taidon opettelu jatkuu minulla vieläkin. Irlantilaisista on outoa, että minä laitan tekstiviestin ennen kylään tuloa, että kysyn sopiiko tulla käymään. Täällä tutut poikkeavat toisilleen kylään sen kummemmin ilmoittamatta, eikä kennelläkään tunnu olevan sopimatonta hetkeä vierasta vastaanottamaan. Oli tekeillä mitä hyvänsä, se jätetään syrjään ja keitetään kupillinen teetä. Tämä on ihana tapa, jos sattuu oleman se, joka ovelle kolkuttaa. Toista mieltä voi olla oven aamutakissa ja aamutossuissa tukka pystyssä avannut, joka miettii kuumeisesti onko vieraalle muuta tarjottavaa kuin neljännespaketillinen pehmenneitä keksejä. Arvatkaa kumpi minä olen?

Yhden sormen tervehdys

Enkä nyt tarkoita kansainvälisestikin tunnettua yhden sormen tervehdystä, vaan irlantilaisten autoilijoiden tervehdystapaa. Lieneekö syynä tietoisuus liikenneturvallisuudesta vai pelkkä laiskuus, mutta jos tuttu ajaa autolla vastaan, koko käsi ei irtoa ratista, vaan pystyyn nousee ainoastaan etusormi. Ja tämä on ihan yleisesti hyväksytty tervehdys. Stuartilta silloin ensimmäisenä irlanninkesänä kysyin että mitä se oikein tarkoittaa kun vastaan tulevien autojen kuskin nostivat etusormiaan pystyyn. Stuartia nauratti monta päivää.

Hätävilkut

Irlannin autoilijat kommunikoivat hätävilkuin. Ne laitetaan päälle, kun pysäköidään paikkaan, johon ei saisi pysäköidä, mutta jos siihen pysäköidään ”ihan hetkeksi vain”. Hätävilkuilla kiitetään edessä ajanutta hitaampaa ajoneuvoa, joka vetäytyi tien sivuun ja päästi takana tulevan ohitse. Tämä tapa hämmentää siksi, että kun ne on nimenomaan hätävilkut. Eli minun mielestäni niitä käytetään kun on oikeasti hätä, ja minä täällä autoilua aloitellessani pari kertaa pysähdyin tien varteen nähdessäni auton tien laidalla hätävilkut päällä. Sain pitkiä katseita osakseni ja kuski tuumasi että on vain tarkistamassa lampaitaan, ei tässä mikään hätä ole. Tavalliset vilkut muuten jätetään käyttämättä näin syrjäseuduilla varsinkin. Kai siellä kuvitellaan että kyllähän se takana tulija tietää että joka keskiviikko tähän aikaan minä olen menossa tähän suuntaan, säästyköön vilkut jouluvaloiksi.

Pubeilu

Pubi on edelleenkin irlantilaisen seuraelämän keskus ja pubissa käydään usein. Kaikki juhlimisen arvoinen tapahtuu pubissa; häiden rääppiäset, ristiäiset, syntymäpäiväjuhlat ja jopa hautajaiset. Mielestäni minäkin käyn pubissa melko usein. Irkuille jään kuitenkin toiseksi ”But you’re never out!” ”Sinä et käy koskaan ulkona!” minulle sanoi eräskin työkaveri, joka oli sitä mieltä ettei ollut minua lähipubissa nähnyt ikuisuuksiin. Ja minä kun olin sitä mieltä että kolmisen kertaa kuussa oli aivan tarpeeksi. Pistetään suomalaisen epäsosiaalisuuden piikkiin.

Mammanpojat (ja –tytötkin)

Tätä asiaa ollaankin jo sivuttu ainakin tuon Kotiruoka –postaukseni kommenteissa. Täällä ei pidetä kummallisena ollekaan sitä, että lapset asuvat kotona päälle kolmekymppisiksi. Iso osa näistä pesästä lentämättömistä poikasista on miehenpuolikkaita, toki kotona viihtyviä tyttöjäkin löytyy. Näillä pienillä kullannupuilla on usein työpaikka, oma auto ja muutenkin viettävät ”normaalia” elämää, mutta iltaisin palataan kotiin, jossa ruoka odottaa valmiina ja pyykit on pesty ja silitetty ja huone siivottu. Radiossa pari viikkoa sitten puhuttiin aiheesta, ja kun asuntomarkkinat romahtivat viitisen vuotta sitten, monella ensiostajalla ei yhtäkkiä ollutkaan varaa maksaa isoa asuntolainaa takaisin, joten joutuivat olosuhteiden pakosta muuttamaan takaisin kotiin. Soittipa radio-ohjelmaan 36-vuotias mies, joka oli asunut kotonaan koko ikänsä, eikä nähnyt siinä mitään ihmeellistä. Mies kävi töissä ja olisi varmasti pystynyt vuokraamaan asunnon itselleen, mutta sanoi suoraan että ilmainen kämppä, ilmainen ruoka ja muu passaus pitävät hänet kotona. Yllättävää kyllä, mies oli sinkku.

Huh! Tulihan asiaa... Ja moni jäi mainitsematta mutta niistä lisää sitten myöhemmin.

Kotiruokaa

Luin Johannan postausta kotiruuasta ja -leivonnasta ja se pisti miettimään kulttuurieroja ruuanlaiton, kotiruuan ja sen opetuksen suhteen. Amerikassa aikaa viettäneet tuttavat ovat monesti kertoilleet, kuinka siellä kotona tehdyksi leivonnaiseksi luokitellaan sellainen, jonka tekemiseen vaaditaan jauhepaketin avaaminen, veden lisääminen, sekoitus ja paisto. Minulle taas tuollainen ei ole kotona tehtyä ollenkaan, vaan silkkaa huijausta!

Johanna olikin johdattanut lapset leivonnan saloihin ohittamalla valmisjauheesta tehtävät kuppikakut (tähän väliin kysyn, että onko kuppikakku –sana ihan oikeasti käytössä suomen kielessä? Omaan korvaani kalskahtaa niin oudolta, vaikka tiedän että kyseessä on cupcake –sanan suomennos) ja näytti kuinka tehdään mokkapaloja ihan alusta asti.

Aurinkokuivattu tomaattileipä

Au Pairina vuoden rapakon takana viettänyt ystäväni kertoili kuinka perheenäidin ruuanlaitto noudatti joka ilta samaa kaavaa: ensin katsotaan millaista valmispakettia on kaapissa tarjolla, valitaan se jota ei syöty edellisiltana ja sekoitetaan siihen vesi, heitetään koko komeus uuniin ja tarjoillaan kaupasta ostetun salaatin kera. Kuuntelin suu auki ihmetellen, ihanko oikeasti tuollaista kutsutaan ruuanlaitoksi?

Kanapastaa

En tiedä millainen on kotitalouden opetus jenkeissä, eikä Irlanninkaan kotitalouden opetuksesta ole aivan tarkkaa kuvaa, mutta jotenkin on jäänyt sellainen mielikuva että kotikokit jakautuu täällä kahteen klaaniin. Ensin on ne, jotka menevät yli siitä, mistä aita on matalin, ja käyttävät aikaa keittiössä korkeintaan pizzan siirtämiseen pakastimesta uuniin. Sitten on ne, jotka ovat oman kotinsa Nigella Lawson tai Gordon Ramsay ja loihtivat kolmen, neljän, viidenkin ruokalajin aterioita joka ilta. Nämä Nigellat ja Gordonit kutsuvat vieraita illastamaan viikonloppuisin ja silloinkin pöytä notkuu herkkujen painosta.

Scones eli skonssit

Missä on kultainen keskitie? Perushyvää kotiruokaa, jota ei ole poimittu pakastealtaasta, mutta jota värkätessä ei tarvitse viettää koko päivää keittiössä? Olen itse kotiruuan puolestapuhuja kahdesta syystä. Ensiksikin, sitä opetettiin koulussa, ja kouluruoka oli mielestäni aina hyvää ja niin lähellä kotitekoista kuin kouluruoka voi ollakin. Onni on pieni koulu ja sen oma keittiö. Toiseksi, ja tärkeimmäksi; meillä kotona on aina tehty ja syöty kotiruokaa, ja hyvää sellaista. Sieltä kotoahan ne suurimmat vaikutteet tulevat, eikös vain?

Porsaankyljykset

Äidin lihapullat ja perunamuussi, makaronilaatikko ja makkarakastike. Isän kuhafile ja pannuperunat, hirvikäristys ja kalapihvit. Perunat, porkkanat ja sipulit omasta kasvimaasta. Kala lähijärvestä ja hirvenliha isän metsästämä. Hirvenlihaa meni jauhelihaksikin, ja voin vinkata että hirvenjauhelihasta tehty pizza on ehkä mahdollisesti maailman parasta.

Liha-riisipasteijat

Siksi siis tykkään kokkailla ja leipoa kaiken ihan alusta asti ja itse. Koko perhe nauttii ruuasta saman pöydän ääressä ja osaa arvostaa sitä paljon enemmän, kun tietää että sen on omin käsin valmistanut joku, jolle on tärkeää että syöt hyvin. Eikä tarvitse arvailla minkälaisia E-numeroita ja muita ylläriaineksia ruuasta löytyykään...

Ai niin, kuvat on kotikokki.net sivuilta omia ohjeitani, kotiruokaa!

Kevättä Kynttelistä

Sunnuntai 5.2.oli Kynttilänpäivä ja Runebergin päivä. Ne kuuluisat tortut jäi leipomatta, vaikka ostinkin mantelijauhetta valmiiksi. Jospa kokeilen vaikka ensi viikolla, tuskin se Runeberg suuttuu, vaikka tekisinkin torttuja muulloinkin kuin nimikkopäivänään. Ja jos suuttuu, niin tulkoon sitten itse paikan päälle valittamaan.

Maanantai oli varsin sumuinen päivä. Aamulla ei olohuoneen ikkunasta nähnyt edes pihatien päähän asti. Aina silloin tällöin sumun halkaisi ohi ajavan auton valot hitaasti ryömien eteenpäin. Pikku hiljaa sumu hiipi vuoren rinnettä ylöspäin, mutta jäi sinne roikkumaan koko päiväksi. Sopiva päivä kauppareissuiluun, hyppäsin autoon ja suuntasin kylille.

Sumusää oli houkutellut paikalle muutaman muunkin shoppailijan, tosin osasyynä saattoi olla myös paikallisen Lidlin ja Aldin maanantaitarjoukset. Minulla ei juuri silloin ollut tarvetta sohvapöydälle tai sauvasekoittimelle, mutta tuoretta leipää nappasin kyytiin pari pussillista. Arkkupakastin oli ehkä vuoden 2011 paras ostos. Hyllyjen välissä törmäsin entiseen työkaveriin, jota en ollut nähnyt aikoihin. Rupateltiin melkein tunti, ja naureskeltiin yrttisiemenpusseille. Tinjami oli latinalaiselta nimeltään jotakin vulgaris ja pohdimme, mikä tekee tinjamista vulgaarin? Kasvaako se jotenkin hävyttömään muotoon? Fionnuala osti pussillisen siemeniä ja lupasi kertoa, miten härskiltä se tinjami keittiön ikkunalaudalla näyttää.

Yrttitarha ikkunalaudalla onkin oikeastaan aika puoleensavetävä ajatus. Kukkalaatikko, multaa, siemeniä ja muistia sen verran että ne tulee kasteltua kans. Maaliskuun projektiksi tuo, muistuttakaa joku että käyn työpaikan puutarhalta hyvää multaa! Tällä kertaa ostin vain pienen kevätesikon ikkunalautaa koristamaan. Kotiin tullessani harmittelin saman tien, miksen ostanut useampaa, niin mukava väriläiskä harmaaseen sumupäivään.

Kotimatkalla pysähdyin ottamaan pari valokuvaa epätavallisen tyynestä merenlahdesta. Sumu roikkui edelleen vuorenrinteillä, mutta ilmassa tuoksui jo kevät. Lämmin, pehmeä päivä. ”Grand soft day”, kuten sanonta täällä päin kuuluu. Kotipihan kiven juurella narsissit ovat jo ihan vähän nupulla. Kyllä se tästä kevääksi kääntyy.

Pyjamapirut

Huomasin tämän otsikon päässeen Suomenkin lööppeihin. Voisinpa sanoa, että olen yllättynyt. Pidän edelleenkin uskomattomana sitä, kuinka pyjama päällä marssitaan kauppaan, pikaruokalaan tai vaikkapa koulun portille lapsia vastaan. Pikainen nettihaku näyttää, ettei kyseessä ole pelkästään irlantilainen ilmiö, naapurisaarella näkyy olevan aiheelle omistettuja nettisivuja, ja isomman rapakon takana näitä ilmiöitä seuraa ja hyväksyy tai paheksuu kokonainen nettiyhteisö. Irish Times –sanomalehti kirjoitti aiheesta viime viikolla.

Olenko minä tavattoman suvaitsematon ja vanhanaikainen jos olen sitä mieltä, että pyjamia kuuluisi pitää vain kotona, sisätiloissa, sohvalla? Pitäisikö minun sittenkin ottaa avosylin vastaan tämäkin kyseenalainen muotitrendi, jossa sängystä pyörähdetään suoraan ihmisten ilmoille eikä siirtymään tarvita muuta kuin hädin tuskin kengiksi minun kirjoissani laskettavat Ugg-saappaat? Ei onnistu.

Tuon Iltalehden ja Irish Timesin juttujen sivuaman kyltin paikkahan oli paikallinen Social Welfare –toimisto, eli siis paikallinen Kela-konttori/työvoimatoimisto. Sinne siis mennään mm. silloin kun etsitään työpaikkaa. Kyllähän siinä annetaan varsin edullinen kuva mahdollisesta työnhakijasta, jos ei ole viitsitty edes pukeutua. Tosin nämä elämäntapatyöttömät taitavat muutenkin tehdä kaikkensa varmistaakseen ettei valtion kirstu napsahda omalla kohdalla kiinni, työnteolle allergisia kun tuntuu löytyvän joka maasta. Pyjamat päällä koko päivän oleva, kotoaan käsin työskentelevä Farhad Manjoo, kirjoitti trendin puolesta aiemmin tässä kuussa. Ja kaipa tuo kotoa käsin työskentely on se poikkeus sääntöön. Se ainoa.

Ei kai tämä tällainen ”trendi” ole ajautunut Suomeen, eihän? Jotenkin on vaikea kuvitella kenenkään varsinkaan talvisin hiippailevan lähikauppaan maitolitraa ostamaan, tai noukkimaan lapsia koulusta pyjama päällä. Jos joku suomalaisella kadulla kävelisi vastaan pyjama päällä, luulenpa että ensireaktioni olisi pohtia liekö kyseessä lähimmän sairaalan psykiatrisen osaston potilas, ja sitten soitaltaa valkotakkisille sedille ja tädeille ja kysyä, puuttuuko pääluvusta ketään.

Mutta niin, nyt ei saa käsittää väärin, että minä vihaan pyjamia. Päinvastoin, minä rakastan niitä! Mukavat, rennot ja pehmeät. Talvella sopivan pitkät lahkeet, kesäisin kevyttä ilmavuutta. Kirjoitan tätäkin postausta kirjaimellisesti puolipukeissa, ”normaali” paita päällä, mutta jalassa ovat harmaa-valkoruudulliset pyjamahousut. Mutta näissä ei lähdetä kaupparetkelle!! Mikään ei ole ihanampaa, kuin töistä kotiin tullessa huomata ettei illaksi ole mitään menoa, ja suoriutua saman tien pyjama päällä illaksi sohvalle laiskottelemaan. Vapaapäivinä pyjama pysyy ylläni usein puolillepäivin, ainakin puoliksi.

Potkupukuporukkaa

Hamstraan pyjamia, ja niitä löytyy kaapistani vaikka minkälaisia. Settejä, joissa on ylä- ja alaosa pitkilla hihoilla, lyhyillä hihoilla ja kaikenpituisilla lahkeilla. On lyhyitä yöpaitoja, pitkiä lattiaan asti ulottuvia tasaraitamekkoja, hihattomia yöpaitoja, erillisiä pyjamahousuja, joiden kanssa pidetään vanhoja kuluneita t-paitoja. Ystäväni usein toteaakin että jos olisin trijonääri, niin shoppaisin vain pyjamia ja designer-kenkiä. Ja oikeassa onkin.

Kun nyt kerran valitetaan, niin valitetaan vielä vähän niistä oudoista aikuisten potkupuvuista/pyjamista, jotka täällä päin tunnetaan nimellä onesie. Kuten kuvastakin näkyy, kyseessä on potkupuku aikuisille. Vaatekappale tuli ensi kerran vastaan Scrubs- eli Tuho-osasto –komediassa, ja luulin sen olevan fiktionaalinen olento. Väärässä olin. Pian niitä roikkui rekit väärällään melkein joka kaupassa, ja silloinkin vielä luulin niitä naamiaisasuiksi. Tulipa vastaan myös hupullinen versio. Kuka niitä ostaa ja pitää päällään? Voisin kuvitella Stuartin soittavan niille samaisille valkotakkisille, jos löytäisi minut potkupuku päällä kotoa pyörimästä. En ymmärrä.

Huh, jopas helpotti! Seuraavassa postauksessa en valita ja kitise näin paljon, lupaan :)

Onesie kuva täältä

Scrubs kuva täältä

Uusi Vuosi, Vanha Naama

Näin siinä taas kävi. Joulu ja vuodenvaihde tuli ja meni sen kummemmin bloggailematta. Itse asiassa oli vaan sellainen olo ettei oikein ollut mitään kiinnostavaa sanottavaa juuri mistään joten olinpas kerrankin hiljaa. Nyt onkin aikaa päivittää tapahtumia ja palata kohtuulliseen normaalitilaan. Siispä tähän asti tapahtunutta:

Joulu

Joulu oli aivan ihanan rentoa ja laiskaa oloa. Oltiin kummatkin kotona, syötiin, juotiin ja laiskoteltiin. Yhdessä vietetty aika tuntui aikamoiselta luksukselta kun Stuart oli ensin reissussa viisi viikkoa. Töihin paluu Tapaninpäivän jälkeisenä päivänä oli jonkinasteinen shokki aivotoiminnalle. Kiirettä piti välipäivät ja koululaisten joululoman loppuun saakka. Sainpahan takamukseni sohvalta ylös.

Pässiin Pahki

Joulukuu on huono autoilukuukausi Minnan maailmassa. Viime vuonna kuului *poks* ja Mazdan takapuskuri saatiin mukavasti halki jäisellä tiellä renkaat tyhjää sutien peräpää kohti kiviaitaa liukuen. Tasapuolisuuden nimissä sitten tänä vuonna pistettiin Molly-Mazdan etupää remonttiin. Remontin alkuun saannissa avusti elämäänsä kyllästynyt pässi, joka hoiperteli keskellä tietä pimeässä, ja kun vastaan tulevan auton pitkät valot oikein sopivasti häikäisivät, niin pässin huomasin vasta kun se retkotti konepellillä ja siitä liukui yllättävän siroliikkeisesti tien sivuun ja tajusi sentään heittää henkensä. Tuloksena tästä seikkailusta siis yksi hengetön pässi, ruttuinen auton keula ja €2500 euron lasku. Kyllä maalla on mukavaa!

 

Uusi Vuosi

Oltiin kummatkin töissä tämäkin pyhä, joten vietettiin vuodenvaihde kiltista ja sivistyneesti kotosalla. Hetken verran pohdittiin että josko sittenkin pitäisi lähteä ihmisten ilmoille, mutta sitten tajuttiin että silloinhan pitäisi pukeutua, laittautua ja lähteä kotoa pois baariin, jossa humalaiset tuuppivat tietään ihmisjoukon halki joko baaritiskille, vessaan, tai ulos tupakalle. Vaikkei täällä raketteja ammutakaan (Halloweenina kyllä, en ymmärrä [toim. huom]) luontoäiti järjesti valoshow’n salamoineen ja ukkosen jyrinöineen. Ei siihen muuta tarvittukaan.

Taas Vanheni

Syntymäpäivätkin oli tuossa vuodenvaihteen jälkeen ja nyt on monta kertaa vanhempi olo kuin samaan aikaan viime vuonna, vaikka viimeksi olikin pyöreät vuodet. Olenkin siis päättänyt tehdä Benjamin Buttonit ja täyttää vuosia takaperin aina 25 saakka ja aloittaa sitten uudestaan. Hyvää 29-vuotissynttäriä minulle! Stuart hemmotteli hyvällä ruualla, pötsi pitkällä oli hyvä olla.

Muuta Uutta

Eipä tässä sitten juuri sen ihmeellisempää kuulukaan. Töissä on hiljaista ja sekös Isoa Pomoa ahdistaa. Ja kun Isoa Pomoa ahdistaa, niin sitten ahdistaa muitakin. Kyllä on taas viime viikon ajalla pariinkin kertaan tuumaillut että mitenkäs olisi jos vaihtaisi alaa? Onneksi on noita viime vuoden lomia vielä pitämättä, olen töissä vain neljää päivää viikossa muutaman seuraavan viikon ajan. Jospa se sitten alkaisi taas sujumaan paremmin, ilman hulluja vaatimuksia ja mahdottomia tavoitteita. Stuart läksi vielä pariksi viikoksi isänsä luo, yläkerran lattia kun jäi viime reissulla laittamatta, kun sen saa loppuun niin sitten hän on tyytyväinen. Sillä välin minä otin sukkapuikot esiin ja uhkasin neuloa ihan oikeat villasukat(!). Olen 31 29 elinvuoteni aikana neulonut tasan yhdet villasukat, nekin ala-asteen käsityön tunneilla, Leila-open uskomattoman kärsivällisen opastuksen alaisena. Kantapään käännöksestä taisi jäädä jonkinlaiset traumat, mutta nyt meinasin ottaa härkää sarvista ja sukkaa puikosta ja kokeilla onnistuuko. Netissä kun näyttäisi olevan sellaisia ohjevideoita, joista meikäläinenkin saattaisi saada tolkkua.

Elämme jännittäviä aikoja!