Lintukodossa

Tänään on vapaapäivä, ja kuten perinteisiin kuuluu, istuin sängyssä sylissäni kissa ja santsikuppi kahvia käden ulottuvilla. Käsi, joka ei silittänyt huomionkipeää kissakaveria, selasi sosiaalista mediaa ja uutissivustoja.

Luin Facebook-postauksia, tweettejä ja artikkeleita. Klikkailin linkkejä ristiin rastiin ja tunsin kuinka pikku hiljaa verenpaineeni alkoi kohota semivaarallisiin sfääreihin. Otsasuoni alkoi tykyttää uhkaavasti ja raivopäänsäryn ensi merkit olivat ilmassa. Piilotin kännykkäni ja siirryin blogistaniaan avautumaan.

Itse artikkeleita ja postauksia kommentoimatta, haluan puhua hieman suomalaisten kieroutuneesta suhtautumisesta Suomeen. Ne artikkelit, joita luin löytyvät varmasti sinunkin sosiaalisesta mediastasi, lyön vetoa että joku huolestunut fennomaani ne on sinne tapetoinut. Silmiäni haavoitti se jälkikommentointi ja sinisilmäisyys joka kommenttiosastolla vallitsi. Ja tähän väliin on ihan turha huomauttaa että kommenttiosastojen lukeminen on itsekidutusta, tiedän sen mutten voi itselleni mitään.

Kun kyseessä on negatiivinen uutinen (käytän termiä ”uutinen” todella väljästi tässä yhteydessä), fennomaanikommentoija päivittelee kuinka jotain tällaista voikaan tapahtua Suomessa. Selataan muutama kommentti eteenpäin ja lynkkaajatrollit ovat löytäneet syylliseksi joko maahanmuuttajat tai poliitikot. Tai feministit. Tai kenet tahansa, jonka julkinen vihaaminen sattuu sillä viikolla olemaan trendikästä.

Tällaisen kommentoinnin lapsellisuus saa veren kiehumaan. Mikä ihmeen herran kukkaro se Suomi on ettei siellä koskaan tapahtuisi mitään pahaa? Onko maiden rajoille sotien jälkeen ripoteltu jonkinlaista keijupölyä jonka pitäisi estää kaikki paha lintukodossa ja sitä sen takia päivitellään suureen ääneen. ”Mutta eihän Suomessa...”. Ikäänkuin koko maa olisi jossain omassa pienessä hellantuutelikuplassa, jossa yksisarviset kirmaavat laitumilla ja paskantavat sateenkaaria, kaikilla on oma sauna ja perjantaipullo.

Jos uutisoidaan jotain positiivista, se leviää sosiaalisessa mediassa kuin ripulipaska vaippaikäisen housussa. Kansainväliset vertailuindeksit ovat tämän ryhmän suurin päänsäryn aihe allekirjoittaneelle. Katsokaa nyt kaikki kuinka hyvä maa Suomi on! Taputellaan toisiaan selkään ja ollaan niin ylpeitä siitä että ollaan synnytty Suomeen. Koska tokihan meistä itse kukin nykäisi napanuoraa merkiksi siitä mihin maahan äidin tuli matkustaa synnyttämään.

Jos Suomi on sellainen maanpäällinen paratiisi kuin nämä posikommentoijat antavat ymmärtää, kertokaa mulle tämä: mikseivät maan rajat ole pullollaan Pohjolan Eedeniin pyrkiviä reppanoita jotka ovat esimerkiksi epähuomiossa käyneet syntymässä vaikkapa Ranskassa? Ai niin, kun ei sinne lintukotoon saisi tulla kuin suomalaisia kun ne on ne ulkomaalaiset jotka käy aamulla kusemassa sun muroihin, ryöstää lähi-Siwan ja saa ilmaiseksi uudet lastenrattaat.

Monesta lukemastani kommentista paistaa läpi sellainen suvaitsemattomuus mitään erilaista kohtaan että silmäni vuotavat verta. Nämä kommentoijat kai asuisivat mieluusti Suomessa, joka on saari jossain Antantilla vailla mitään ulkopuolista kontaktia. Lämmitetään saunaa, katsotaan Karpoa ja suljetaan arjen realiteetit maan rajojen ulkopuolelle, koska sieltä se kaikki paha muutenkin tulee.

Jopas helpotti. Kiitos.

Asiasta ja vähän sen vierestä

Puhutaanko vähän sosiaalisesta mediasta? Kavereiden kesken ihan SoMe vaan. Facebook, Twitter, Instagram ja ne monet muut lisäksi. Twitter oli mulle vielä jokunen vuosi sitten uusi tuttavuus. Loin tilin, kurkistin varovaisesti että mitä täältä löytyy ja unohdin koko homman pidemmäksi aikaa.

Viime aikoina Twitterin käyttöni on lisääntynyt huomattavasti. Miksi? Ne ihmiset, jotka siellä on. Ne pienet kuvakkeet, joiden takana on oikeita ihmisiä ja he asuvat puhelimessani. Näppituntumalla tavoitettavissani on useampi sata ihmistä joille toivotan aamuisin hyvää huomenta ja huikkaan iltaisin hyvät yöt ennenkuin painan pääni tyynyyn. Oikeita, aitoja, ihania ihmisiä.

Suomalaiset ovat aktivoituneet Twitterissä, tai sitten olen heidän olemassaolostaan tietoisempi nyt kuin mitä olin pari vuotta sitten. Suomitwitteristit ovat välitöntä ja avointa porukkaa. Puhutaan kaikesta, keskustellaan ja kommentoidaan. Tuodaan esiin mielipiteitä, kinastellaankin hieman, kuunnellaan huolia ja autetaan. Jaetaan riemut ja ja ne surullisemmatkin asiat. Ystäväpiiri puhelimessani.

Suomalaisten kansantaudiksikin kuvattu kateus ei omassa Twitter-virrassani ole päätään nostanut, päinvastoin. Toisten hyvistä uutisista ollaan aidosti iloisia ja kateuden tunteet kohdistuvat lähinnä lomakuviin jostain auringosta tai syntisen hyvään annoskuvaan. Silloinkin kommentoidaan suoraan; ”Olen kateellinen” sen sijaan että hampaat irvessä oltaisiin mukaonnellisia ja tsemppaavia. Ja sitten selän takana kuhistaan. Vai kuhistaanko? Kaikki minkä Twitteriin laitat, on julkista. Yksityisviestien mahdollisuus on olemassa mutta en tiedä kuinka paljon niitä käytetään. Ajoittaisia yksityiskeskusteluja lukuunottamatta DM-boksini yleensä kumisee tyhjyyttään.

Niin, ja se tsemppaus. Tämä on nyt sitten vähän asian vierestä. Aloitin tämän vuoden maalis-huhtikuussa kuntokuurin. 5:2 dieetti ja treeniä päälle. Twitterissä saamani tsemppaus, kannustus ja vertaistuki yllätti. Siellä oli muitakin joille lenkille lähtö oli välillä tahmeaa. Ja sitten niitä jotka treenasivat päivittäin ja antoivat neuvoja ja vielä lisää tsemppiä. Heille kiitos, tiedätte keitä olette.

Kohtaamiset eivät rajoitu virtuaalimaailmaan. Tampereella lokakuun puolivälissä tapasi puolensataa twitteristiä toisensa pikkujoulutunnelmissa. Kun juttu luistaa näppäimistön välityksellä, miksi jättää se siihen? Pikkujoulutapahtuma oli ilmeisen onnistunut ja allekirjoittaneelle kuin ne Putte-Possun nimipäivät. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Suunnittelen lomaa Suomeen ensi kesänä, ja olen jo saanut kutsun neljän twitteristin kotiin. Oikeasti. Ja uhkaan mennä myös, jos en nyt muuten niin noutamaan ne kotitekoiset  villasukat, jotka minulle on luvattu. Tahdon tavata ihmiset kuvakkeiden takana, halata, nauraa ja juoda lasin viiniä hyvässä seurassa. 

Kippis! Ja tweettaillaan!

Kotiruokaa

Luin Johannan postausta kotiruuasta ja -leivonnasta ja se pisti miettimään kulttuurieroja ruuanlaiton, kotiruuan ja sen opetuksen suhteen. Amerikassa aikaa viettäneet tuttavat ovat monesti kertoilleet, kuinka siellä kotona tehdyksi leivonnaiseksi luokitellaan sellainen, jonka tekemiseen vaaditaan jauhepaketin avaaminen, veden lisääminen, sekoitus ja paisto. Minulle taas tuollainen ei ole kotona tehtyä ollenkaan, vaan silkkaa huijausta!

Johanna olikin johdattanut lapset leivonnan saloihin ohittamalla valmisjauheesta tehtävät kuppikakut (tähän väliin kysyn, että onko kuppikakku –sana ihan oikeasti käytössä suomen kielessä? Omaan korvaani kalskahtaa niin oudolta, vaikka tiedän että kyseessä on cupcake –sanan suomennos) ja näytti kuinka tehdään mokkapaloja ihan alusta asti.

Aurinkokuivattu tomaattileipä

Au Pairina vuoden rapakon takana viettänyt ystäväni kertoili kuinka perheenäidin ruuanlaitto noudatti joka ilta samaa kaavaa: ensin katsotaan millaista valmispakettia on kaapissa tarjolla, valitaan se jota ei syöty edellisiltana ja sekoitetaan siihen vesi, heitetään koko komeus uuniin ja tarjoillaan kaupasta ostetun salaatin kera. Kuuntelin suu auki ihmetellen, ihanko oikeasti tuollaista kutsutaan ruuanlaitoksi?

Kanapastaa

En tiedä millainen on kotitalouden opetus jenkeissä, eikä Irlanninkaan kotitalouden opetuksesta ole aivan tarkkaa kuvaa, mutta jotenkin on jäänyt sellainen mielikuva että kotikokit jakautuu täällä kahteen klaaniin. Ensin on ne, jotka menevät yli siitä, mistä aita on matalin, ja käyttävät aikaa keittiössä korkeintaan pizzan siirtämiseen pakastimesta uuniin. Sitten on ne, jotka ovat oman kotinsa Nigella Lawson tai Gordon Ramsay ja loihtivat kolmen, neljän, viidenkin ruokalajin aterioita joka ilta. Nämä Nigellat ja Gordonit kutsuvat vieraita illastamaan viikonloppuisin ja silloinkin pöytä notkuu herkkujen painosta.

Scones eli skonssit

Missä on kultainen keskitie? Perushyvää kotiruokaa, jota ei ole poimittu pakastealtaasta, mutta jota värkätessä ei tarvitse viettää koko päivää keittiössä? Olen itse kotiruuan puolestapuhuja kahdesta syystä. Ensiksikin, sitä opetettiin koulussa, ja kouluruoka oli mielestäni aina hyvää ja niin lähellä kotitekoista kuin kouluruoka voi ollakin. Onni on pieni koulu ja sen oma keittiö. Toiseksi, ja tärkeimmäksi; meillä kotona on aina tehty ja syöty kotiruokaa, ja hyvää sellaista. Sieltä kotoahan ne suurimmat vaikutteet tulevat, eikös vain?

Porsaankyljykset

Äidin lihapullat ja perunamuussi, makaronilaatikko ja makkarakastike. Isän kuhafile ja pannuperunat, hirvikäristys ja kalapihvit. Perunat, porkkanat ja sipulit omasta kasvimaasta. Kala lähijärvestä ja hirvenliha isän metsästämä. Hirvenlihaa meni jauhelihaksikin, ja voin vinkata että hirvenjauhelihasta tehty pizza on ehkä mahdollisesti maailman parasta.

Liha-riisipasteijat

Siksi siis tykkään kokkailla ja leipoa kaiken ihan alusta asti ja itse. Koko perhe nauttii ruuasta saman pöydän ääressä ja osaa arvostaa sitä paljon enemmän, kun tietää että sen on omin käsin valmistanut joku, jolle on tärkeää että syöt hyvin. Eikä tarvitse arvailla minkälaisia E-numeroita ja muita ylläriaineksia ruuasta löytyykään...

Ai niin, kuvat on kotikokki.net sivuilta omia ohjeitani, kotiruokaa!

Vaalihuumaa

Olen seurannut Suomen presidentinvaaleja kasvavalla mielenkiinnolla viimeiset pari viikkoa. Lukenut artikkeleja, seurannut netistä ja radiosta ehdokkaiden kamppailua uurnien sulkeutumisen lähestyessä uhkaavasti. Vaalitenttejä seurailin netistä ja monesti tuskailin että ”Voihan Väyrynen!”. Oli Paavo sen verran ylimielinen ja omasta mielestään jo automaattisesti toisella kierroksella jo silloin kun yhtäkään ääntä ei oltu edes annettu. Vahingonilo on puhtainta iloa, eikös vaan, ja hykertelin hetken vain, kun Väyrysen jatkoon pääsyn viimeinenkin toivonmurena vietiin pois.

Ne tavalliset syytökset mediapelistä, puolueellisista tenttikysymyksistä ja planeettojen väärästä asennosta äänestyspäivänä ovat leijuneet ilmassa pienenä tekosyynä kampanjan epäonnistumiseen milloin kenenkin toiselle kierrokselle pääsemättömän ehdokkaan leiristä. Oli syynä mikä hyvänsä, olen minä itse tulokseen tyytyväinen. Tuli se vastajytky.

Sekä Niinistö että Haavisto ovat melkoinen antiteesi Soinin EU-, maahanmuutto-, homo-, tasa-arvo- ja luoja tietää mille muulle-kielteiselle politiikalle. Kumpikin ehdokas edustaa kansainvälistä, avointa ja tasa-arvoista Suomea. Minun Suomeani. Ei Soinin Suomea, jossa erilaisuudesta rangaistaan ja pysytään omassa pienessä pirtissä ja jupistaan miten ne muut siellä Euroopassa ei osaa mitään eivätkä ymmärrä mistään mitään ja ovat muutenkin meitä huonompia. Hyvä, äänestäjät!

Toisesta kierroksesta tulee mielenkiintoinen. Haavistohan tuli vähän takavasemmalta haastajana kehään, kun taas Niinistö taisi olla ennakkosuosikki. Nyt sitten armotonta kampanjointia seuraavat pari viikkoa ja sitten katsotaan kuka pääsee pressanlinnaan seuraavaksi kuudeksi vuodeksi.

Iltapäivälehdet pelaavat puolisokorttia jo nyt. ”Kummasta tulee ykköspuoliso?” kysyi valtakunnan toinen johtava lööppikone. ”Ei kiinnosta.” vastaan minä. Mielestäni presidentin puoliso saa olla mies, nainen tai vaikkapa violetti muukalainen planeetalta Pirkule, sillä ei pitäisi olla mitään osaa eikä arpaa äänestystilanteessa. Jättääkö joku äänestämättä Saulia, koska Jenni kirjoittaa runoja? Tai äänestämättä Pekkaa koska Antonio ei ole suomalainen? Asian vierestä viedään, ja pahasti.

Ymmärrän kyllä, että monelle äänestäjälle avoimesti homoseksuaali presidentti  on ennenkuulumaton, ja jo pelkästään sillä perusteella heidän äänensä menee Niinistön laariin. Mutta onko se oikein, että presidentinlinnaan pääsee vain heterohevosella ratsastaen? Ja onko se oikein että oli tulos toisen kierroksen jälkeen mikä hyvänsä, siellä jossain joku spekuloi että kahden heteromiehen keskisessä kamppailussa lopputulos olisi voinut olla toisin? Ei kai sitä Suomenmaata lakanoiden välistä kuitenkaan johdeta?

Sauli vai Pekka? Minun ääneni menee Saulille. Reilusti kansainvälistä kokemusta, vahva finanssipolitiikan tausta ja rautainen ulkopolitiikan osaaja. Mies paikallaan edustamaan Suomea maailmalla. Tapahtui uurnilla mitä hyvänsä, Suomelle tulee joka tapauksessa pätevä päämies, enkä pukeudu säkkiin ja heittele tuhkaa päälleni vaikka Haavisto pääsisikin keulille. Paras ehdokas voittakoon!

Kuva napattu täältä

Keskiviikkona pääsee Dublinissa äänestämään, ja sattuu vielä vapaapäivä. Nakkaisinko minäkin jyväni laariin?

Työputkesta, päivää!

Lomat on lusittu ja edessä oli karu paluu arkeen. Työkaverin loman tuurauksen vuoksi jouduin tekemään 12 päivää töitä putkeen heti omalta lomalta palattuani. Että se siitä lempeästä laskeutumisesta takaisin työelämään. Mutta onneksi takana oli kaksi kokonaista viikkoa lomaa, laiskottelua, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja hyvää oloa. Täydellinen akkujenlatausreissu.

Ihanan syksyinen sää hemmotteli melkein koko loman ajan, yhtenä päivänä maa valkaistui kun lämpötila hiipi aina vaan alemmas ja vesi muuttui rännäksi muuttui lumeksi. Silloin olikin kiva istua nojatuolissa kirja kädessä ja katsella ulos isosta ikkunasta. Linnut pipersivät lintulaudalla eikä kenelläkään ollut kiire minnekään.

Syksyisiä pihahommia, hyötyliikuntaa haravan varressa ja paljon saunontaa. Viime kerrasta olikin jo se vuosi, piti ihan saunoa varastoon. Kylättelyä sukulaisten luona, kahvia ja karjalanpiirakoita. Tuttuja naamoja vuosien takaa, paljon hyvää tekevää palleanaurua. Ukin haudalle kynttilöitä, ja siellä on hautausmaan kaunein hautakivi.

Puolitoista viikkoa oleskelua iloisessa Itä-Suomessa vaihtui Tuusulan rauhaan pitkäksi viikonlopuksi. Isä lähti hirvimetsälle Keski-Suomeen ja Mika tuli Iita-tyttösen kanssa vastaan. Syötiin Leivonmäellä ja jatkettiin matkaa. Tuusulassa tehtiin Terhin kanssa pizzaa aamuyölle asti, ja hyväähän siitä tuli. Aamulla vielä kahvin voimin suppilovahveropiirakkaa uuniin ja sitten valmistauduttiin vieraita vastaanottamaan.

Hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja hyvää seuraa. Mitä muuta sitä voisikaan lauantailta toivoa. Sunnuntaina suunnattiin sienimetsään, kolme kaksijalkaista ja kaksi nelijalkaista. Sähköposti kuvineen otsikolla ”Riemua sienistä” antoi esimakua, eikä jouduttu pettymään paikan päälläkään. Korit täynnä herkullisia suppiksia palattiin tukikohtaan ja sienenkuivain alkoi surista tasaiseen tahtiin.

Katseltiin elokuvia, juotiin viiniä ja pian olikin tiistaiaamu ja taksi pihassa. Vähäsanainen kuski vei lentokentälle ja taas reissattiin kotoa kotiin. Ohjasin kentällä kaksi rinkkaselkäistä suomalaistyttöä Limerickin bussiin ennen kuin kipusin omaan bussiini ja aloin lukea. Kotona vastassa Stuart ja kaksi läheisriippuvaista kissaa.

Kiitos kaikille kaikesta, nähdään taas!

Reissussa Rähjääntyy

...ja kotona korjaantuu. Maanantaina tein vielä täyden työpäivän ja yritin saada kaikki rästihommatkin hoidetuksi. Jotain pientä sinne vielä jäi mutta sai jäädäkin, tehkööt muut, minä olen nyt lomalla! Kotona ehdin huitoa imurilla nurkat ja karkottaa villakoirat ja kissankarvat. Lily tosin hiippaili imurin perässä ja varisteli tilalle uuden karvapeitteen. Takkaan sytytin pienen tulen ja haukkasin iltapalaa.

Puolenyön tienoilla tehtiin lähtöä ja sää oli niin ihanan irlantilainen; tuuli ulvoi ja vettä tuli vaakatasossa. Mietittiin että lähdetään hyvissä ajoin, ajomatka kaupunkiin ja bussille kestää yleensä tunnin verran, nyt varattiin melkein kaksi tuntia. Tiet olivat veden vallassa, eikä muita autoja näkynyt juuri missään. Se oli se kuuluisa synkkä ja myrskyinen yö. Kello tikitti hurjaa vauhtia eteenpäin, ja kun bussin lähtöön oli aikaa enää vartti, eikä kaupungin valot olleet vielä lähelläkään, soitin bussiasemalle ja pyysin puhua GoBus:n kuskin kanssa. Annoin varausnumeron ja sanoin että olen matkalla, voiko odottaa. Kuski naurahti ja sanoi että jos kerran tulossa olet, niin odotetaan.

Olin sitten loppujen lopuksi kokonaiset neljä minuuttia etuajassa. Stuart lähti ajamaan takaisin kohti kotia ja sänkyä. Minä asetuin taloksi bussin penkille ja yritin nukkua. Ei muuten onnistunut.

Dublinissa pääsin tutustumaan uuteen Terminaali kakkoseen ja onhan se hieno. Aer Lingus saa täyden kympin asiakaspalvelusta, ystävällinen nuorimies näytti kuinka check-in automaattia käytetään, ja bag drop-tiskin täti kysyi olenko ensimmäistä kertaa uudessa terminaalissa ja kertoi missä mikäkin on. Työkaverin suosituksesta otin aamupalaa ennen turvatarkastusta, sillä puolen on enemmän valinnanvaraa, missä syö. Turvatarkastuksen jälkeen saa valita joko kahvilan tai Burger Kingin.

Koneessa sain vierustoverikseni 3,5-vuotiaan Benjaminin ja hänen mummonsa Geraldinen. Olivat matkalla Kuopioon Geraldinen pojan luo, Benjamin oli ollut mummolassa syyslomalla. Poika leikki legoilla, mönki istuinten alla, syötti puolet aamiaisestaan ohikulkevalle Säde-tyttöselle joka nauraa kikatti puolikas aamiaismakkara suupielessään. Geraldine pyysi anteeksi ainakin sata kertaa, kun poika ei pysy paikallaan. Sanoin että ei tuo haittaa, kiltistihän Benjamin leikki ja ihmetteli.

Mika-veli tuli kentälle vastaan ja vei syömään Amarilloon. Voi sitä nachoähkyä mutta hyvää oli! Junan lähtöön kun oli aikaa kolmisen tuntia, ehdittiin vielä juomaan kahvit Mikan ja Terhin kotona Tuusulassa. Ja Tikkurilassakin ehdittiin junaa odottaa puolisen tuntia, oltiin sen verran ajoissa. Junassakaan ei nukuttanut, ja Joensuuhun saapuessa oli valvottuja tunteja takana 33. Isä ja äiti junalaiturilla vastassa, olo oli kotiin tuleva. Vielä tunti autossa, ja sitten oltiin ihan oikeasti kotona.

Lökäpöksyt jalkaan ja marsu aivasti. Lenkkimakkaraa ja ruisleipää ja tuttu keittiön pöytä.

Ja sitten nukutti.

Lähtö Lähellä

Laukut on pakattu, kaikki on valmiina. Nyt ei muuta kuin autoon ja sitten bussiin ja sitten lentokoneeseen ja sitten junaan ja sitten autoon ja sitten ollaankin kotona. Onneksi on hyvät unenlahjat ja iPodissa täysi latinki virtaa ja musiikkia. Ja pari kirjaa ja sudokulehti. Tuttu reissu menee melkein heittämällä, ja yleensä puolet matkasta allekirjoittanut on syvässä unessa.

Bloggailu voi jäädä vähemmälle seuraavan kahden viikon ajan, tai sitten ei. Jos aikaa löytyy niin ilmoittelen kuulumisia, jos ei, niin sitten nähdään parin viikon kuluttua. Mahdollisia bloggailun aiheita lomalla ovat laiskottelu ja suomiruoka. Nähdään taas, joko pian tai sitten myöhemmin!

Pakkauksen Riemut

Kipusin portaat ullakolle ja toin alas paljon reissanneen matkalaukkuni. Kohta alkaa pakkaus. Lily nuuskii laukun joka kerta hyvin tarkkaan, kyllä kissa tietää että nyt on joku ruuanantaja lähdössä reissuun. Stuart jää tällä kertaa kotiin, joten ei tarvitse Tomin ja Lilyn kauhistella vierasta ruokkijaa.

Miten tänne pääsee sisään?

Tähän aikaan ensi viikolla olenkin jo iloisessa Itä-Suomessa! Sain jopa ostettua junalipun VR:n verkkokaupasta, eikä siihen mennyt kuin kaksi yritystä. Ensimmäisellä kerralla maksua hyväksyessäni ruudulle lätkähti ilmoitus ettei verkkokauppaan saadakaan yhteyttä. Luottokortin numeron olin jo antanut, saa nähdä menikö se maksu läpi. Toisella kertaa ei mitään ongelmia ja sain lippunikin sähköpostiin ja puhelimeen. Ongelma ilmeni vasta täällä päässä kun yritin tulostaa lippua. Tulostin kiukutteli, että sininen muste on lopussa eikä suostunut tulostamaan mitään edes mustavalkoisena. Käytän huomenna hyväkseni työpaikan tulostinta ja jätän omani kiukuttelemaan ihan kaikessa rauhassa.

Eilen käytiin pikavisiitti Galwayssa, Stuart hoiteli hotellin asioita ja minä ehdin käymään juoksulenkillä Galwayn keskustan kaupat läpi. Mukaan tarttui pari paitaa ja ihanan Candyland-karkkikaupan yltiömakeita karkkeja. Galwayssa opiskeleva työkaverini ostaa Candylandista Lucky Charms –muroja, joissa on seassa vaahtokarkkeja ja murot itse on tietenkin päällystetty sokerilla. Terveellistä aamiaista? Jali ja Suklaatehdas –elokuvan ystävät tunnistavat varmaan nämä Wonka –merkkiset karkit. Aineslistaa ei kannata lukea, E-numeroiden määrä pistää pään pyörälle. Eipä näitä napostellakaan kun pari karkkia illassa, muuten saattaisi hammaslääkäriltä tulla noottia.

Mutta takaisin pakkauksen riemuihin. Suomen syksyyn kun voisi tuoda melkein koko vaatevaraston ja silti huomaisi olevansa sääoloihin varautumaton. Ei sentään toppatakkia kai tarvita, vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Onneksi siellä isän ja äidin pohjattomissa vaatekaapeissa taitaa olla joltain Suomen-reissulta sinne jätetty toppatakki, se pelastakoon minut kylmältä. Täytyy muistaa taas jättää laukkuun tilaa tuliaisille; salmiakkia, ruisleipää ja hirvenlihaa. Ja takaisin lennetään kädet kyynärpäitä myöten ristissä ettei laukkuani valita tarkasteltavaksi, voisi käydä niin että tuliaiset menevät tullimiesten parempiin suihin.

Maanantaina on siis viimeinen työpäivä, ja maanantai-iltana matkaan yöbussilla Dubliniin. Sieltä lento Helsinkiin, jatko junalla itään ja sieltä isän ja äidin autokyydilla kotiin. Tiedossa siis laskujeni mukaan noin 21 tuntia reissaamista. Parempi ladata iPodin akku täyteen ja toivoa ettei iPhonen akku lopu kesken. Tietääkö kukaan onko VR:n junissa WiFi? Sudoku-lehti ja pari kirjaa pitävät seuraa elektroniikan ohella, matka ei siis käy pitkäksi.

Kateissa

Olen ollut blogistaniasta poissa melkein rikollisen kauan. Kaksi ja puoli viikkoa hujahti melkoisen supsikkaasti. Nyt onkin aika tarjota tilapäivitys ja kootut selitykset siihen, miksi blogini on niin kamalan heitteille jätetty.

Mika ja Riku

Jos palataan ajassa taakse päin kaksi viikkoa, tuonne toukokuun viimeisen kokonaisen viikon alkupäähän, meille odoteltiin vieraita Suomesta. Mika-veli toi kaverinsa Rikun ja Jonen tänne Euroopan laidalle ihmettelemään maisemia ja elämänmenoa muutenkin. Mika ja Riku rantautuivat Stuartin hotellin pihaan tiistai-iltana. Jone matkasi etelärantaa pitkin moottoripyörällä, oli tekstiviestillä ollut kai aamulla yhteydessä matkatovereihin että kyllä täältä tulossa ollaan. Puolentoista tuopin odottelun jälkeen pihaan pörähti pyörä, ja mies joka käveli kuin John Wayne. 650km yhteen soittoon Irlannin mutkikkailla teillä moottoripyörän selässä varmaan saa sen aikaan kenessä hyvänsä.

Jone aka Brian

Pöytään kannettiin ruokaa ja virvokkeita ja kartta saatiin esille saman tien; pojat olivat suuntaamassa kohti pohjoista heti seuraavana päivänä. Derryssa paukkui pommi juuri edellisviikolla, joten se alkuperäinen kohde laitettiin suosiolla syrjään. Enniskillen kuulosti mukavalta paikalta, matkalla voisi pysähtyä Sligossa ja Bundoranissa. Suunnitelmat lyötiin lukkoon, pojat unille ja Minna kotiin Stuartin kanssa.

Aito Brian

Keskiviikkoaamuna moottoripyörä oli turvallisesti lukkojen takana ja vuokra-Opel käänsi nokkansa kohti pohjoista. Pojat pysähtelivät suunnitelman mukaisesti matkalla Enniskilleniin ja sinne saapuessaan noudattivat vanhaa, hyväksi havaittua kaavaa: auto parkkiin ja pubiin tuopille. Pubista kysytään paikallistuntemusta omaavilta missä kannattaa yöpyä ja syödä. Vielä ei ole vikaan mennyt. Pojistahan oli melkein tullut julkkiksia siinä Enniskillenin pubissa kun paikalliset huomasivat että Jonehan näyttää ihan Brian O’Driscollilta. Suomalaisillehan tämä Irlannin rugbylegenda oli ehkä hieman tuntematon, mutta kun Brianin kuva löytyi lehdestä, ei auttanut kuin todeta että kyllähän se näin on. Jokaisella meistä kuulemma on kaksoisolento, Jone löysi siis tällä reissulla omansa.

Torstaina pojat ajelivat takaisin tänne länsirannalle ja illan ohjelmassa oli sinisimpukoita ja seurustelua. Jone oli päättänyt että hotellia vastapäätä olevalle vuorelle täytyy päästä kiipeämään, ja reppu selässä mies lähti päättäväisesti harppomaan kohti huippua. Mika ja Riku jättivät retken suosiolla väliin, ja kävimme sillä välillä katsomassa minun ja Stuartin uutta asuntoa. Matkalla hotellille poikettiin Paddy Coynesissa, minun paikallispubissani, jossa istumme usein maanantai-iltaa. Pubin omistaja Gerry oli niin tyytyväinen nähdessään vierailijat, että talo tarjosi tuopit saman tien. Kanta-asiakkuus kannattaa.

Illalla hotellilla syötiin rikollisen hyvin. Sinisimpukoita, katkarapuja ja kaikkea muuta hyvää. Jonekin palasi vuorenvalloitusretkeltään, hotellin naapuri Leo oli noukkinut väärään suuntaan suunnistavan Jonen autonsa kyytiin ja tuonut hotellille saakka. Huipulla oli käyty, mutaiset ja turpeiset vaatteet todistivat sen.

Mika oli kovasti sitä mieltä ettei Rikun katkaravuissa ollut tarpeeksi sitruunaa

Jotkut söi enemmän kuin toiset...

Perjantai oli lähtöpäivä. Aamiaisen jälkeen Mika ja Jone heittivät perinteisen(?) painiottelun hotellin pihanurmella, paidatta tietenkin. Rose nauraa kikatteli ikkunasta katsellessaan, sanoi vaan että pojat on aina poikia. Käväistiin vielä luostarilla ennen kuin pojat jatkoivat matkaa Dubliniin, Mika ja Riku viilasivat eläkesuunnitelmiaan kuntoon, tulevat kuulemma ajamaan karaokebussia luostarille. Siitä tulikin mieleen, että ehkä pitäisi laatia se muistio pomolle tästä ehdotuksesta ennen kuin pääsee unohtumaan.

 

Takavalot

Letterfrackin risteyksessä näin Astran ja Hondan takavalot viimeistä kertaa, poikien matka jatkui kohti Dublinia.

Terveisiä Kiireestä

Hui! Sinne meni lomanpätkä ja viikon työrupeama taas hujahtamalla. Blogittomuuten pääsyy on taas kiire kiire se ainainen kiire. Viime postausta rustaillessani odoteltiin kovasti vieraita Suomesta. Isä ja äiti, tädit Terttu ja Soile mukanaan miehensä Jussi ja Tuomo ottivat kurssin vähälumisempiin maisemiin muutamaksi päiväksi 14.4. Jossain vaiheessa matkaohjelmaa suunnitellessa Minna ja Stuart saivat kuningasidean; mennäänkin vieraita vastaan Dubliniin asti muttei kerrota siitä mitään!

Tästä alkaa matka, isä tuumailee

Siis siitä syystä pidin bloginkin puolella matalaa profiilia niiden suunnitelmien suhteen, ettei vaan pääse vahingossakaan lipsahtamaan. Mika ja Terhi pitivät salaisuuden tarkasti omana tietonaan, eivät hiiskahtaneet mitään edes silloin kun isä ja äiti siellä lentoa edeltävän yön majailivat. Laittelin isälle bussiaikatauluja ja karttoja Dublin-Galway –matkaa varten ja hihittelin että kyllä ne yllättyy. Ja yllättyivätkin oikein, portilla oltiin vastassa hyvissä ajoin. Oltiin jo tien päällä kun isä laittoi viestin aikaisin aamulla Tukholmasta ja kun siihen tietenkin automaattisesti vastasin, pelkäsin että nyt paljastui tämä loistava suunnitelma mutta ei sittenkään.

Siitä alkoi matka jota kesti maanantaihin asti. Käytiin kuuntelemassa perinteistä musiikkia, käveltiin kilometrikaupalla kansallispuistossa ja luostarilla ja rannalla. Syötiin hyvin (kiitos anopin), juotiin paremmin ja nautiskeltiin olosta ja seurasta. Tuliaisia en ollut tilannut mutta jotenkin osuivat kohdalleen; ruisleipää, lenkkimakkaraa, salmiakkia, kahvia ja Fazerin suklaata. Tätä kirjoittaessa melkein kaikki salmiakki on jo syöty, ruisleipää on natusteltu säännöstellen, lähinnä siitä syystä että kanssaeläjät joutuvat muuten kärsimään ruisleivän ainutlaatuisesta jälkipolttoefektistä. Lenkkimakkaraa piilotin pakastimeen, samoin ruisleipää. Sieltä kaivellaan pahan päivän varaa.

Voipytty

Ja sain vihdoin viimein Irlantiin saakka tämän taulun! Yhtenä kappaleena ja ripustusvalmiina. Taulu on odottanu kärsivällisesti isän ja äidin luona Ilomantsissa otollista siirtoajankohtaa. Taulun on maalannut Minna Immonen, ja maalauksen kohteena oleva vaasi on se, joka tekee taulusta minulle tärkeän. Vaasi on kaksonen isän kotipaikan Vesalan keittössä majailevalle Anni-mummon voipytylle. Voipytty on kulkenut mummon mukana evakossa ja nähnyt ja kuullut elämää vuosikymmenien ajan. Sain taulun isältä ja äidiltä valmistujaislahjaksi, oli heidän silmäänsä sattunut yhdennäköisyys. Nyt taulu roikkuu ruokailuhuoneen seinällä. Aamukahvilla istuessa sitä ihastelen ja sittemmin kylässä käyneet kaverit ovat sitä kovin ihastelleet.

Loma loppui liian pian ja palasin töihin kiirastorstaina. Pääsiäsikiireet olivat sellaiset että päässä sirisee vieläkin; viikon työtunnit tulivat täyteen neljässä päivässä, 10-, 11- ja 12 –tuntisia työpäiviä ei tee mielellään, mutta saatiin tulostakin. Kiireisin pääsiäinen ikinä, sekä kävijämäärältään että myynniltään, kaikilla osastoilla. Hymy oli herkässä isollakin pomolla, ja minäkin saan hyvällä omallatunnolla vapailla hiukan ennenkuin aletaan taas.

Päivät Kuluu

Ja kuluu vielä ihan huomaamatta. Viikko sitten viimeksi muistin kirjailla jotakin västönlaskennasta ja naureskelin kysymyksille. Syytän työkiireitä tästä blogin hiljaiselämästä, töitä on joutunut tuomaan kotiinkin. Uusi turistikausi on käynnistymässä kovaa vauhtia, markkinointi vie paljon aikaa. Sen lisäksi olisi vielä pientä pintaremonttia tekeillä sekä meidän ravintolan puolella että erillään sijaitsevassa teehuoneessa puutarhalla. Viime viikolla oli käsittelyssä neljäs versio arkkitehdin piirrustuksista, niitä naisissa kommentoitiin ja rakentavasti kritisoitiin. Esteettisyys ei saa mennä toiminnallisuuden edelle. Taidettiin viimein päästä yhteisymmärrykseen ja harmailtakin hiuksilta vältyttiin vaikka näkemyserot olivat projektin alkuvaiheessa melkoisen suuret. Ammattitaito ja rakentavan kritiikin anto ja vastaanotto kunniaan!

Pankkeja stressitestailtiin ja yllätys yllätys, siihen monttuun uppoaa vielä 24 miljardia euroa lisää rahaa. 24 miljardia... Eihän tuollaista rahamäärää voi normaali ihminen ymmärtää. Tai ymmärtää vain sen verran, että se on ihan hirvittävän paljon. Eräs politiikkaa mielellään kommentoiva Twitter-tuttu antoi Irlannin talouden kuralla oloon perspektiiviä; jos maailman jokainen ihminen (vauva, lapsi ja aikuinen) antaisi Irlannin 10 euroa, oltaisi edelleen velan puolella. Ei ole helppo olla päättäjän pallilla.

Suomen vaaleja seuraan myös suurella mielenkiinnolla ja pienellä pelolla. Perussuomalaisten kannatuksen nousu hirvittää, kuinka ihmiset voivat kuunnella ja vielä uskoa Soinin vääristeltyjä totuuksia? Ylen Areenassa katselin vaaliväittelyä ja hurrasin Stubbille, joka pisti Soininkin ruotuun, ”älä vääristele.” Soinin politiikka on vihaista politiikkaa. Vihataan EU:ta, maahanmuuttajia, ja vaaliohjelman pariaatteiden mukaan näköjään myös ruotsalaisia ja ruotsin kieltä. Ei näytä tykkäävän yrittäjistäkään.  Vihaista politiikkaa oli Hitlerinkin politiikka. Soinin Suomi näyttää kovin mustavalkoiselta ja vanhanaikaiselta. Vanhanaikaista ja mustavalkoista elokuvaa on mukava katsella mutta moniko meistä siihen maailmaan tahtoisi asumaan?

PS. Huomasin juuri tämän otsikon Hesarin nettisivuilla. Suomen kansan järjen valo ei olekaan täysin himmennyt :)

Kehtuuttaa

Eilen tuntui ensi kerran ihan oikeasti lämpimältä. Niin lämpimältä, etten edes pukenut takkia päälleni töihin lähtiessä. Mutta kylläpäs kehtuutti lähteä. Piha jäi niin aurinkoisena ja keväisenä odottamaan, mielessä kävi jo että mihinkäs ne aurinkotuolit tulikaan laitettua? Mutta ei kai siinä muu auttanut, työnantaja vielä toistaiseksi pitää palkanmaksun vaateena työpaikalle ilmaantumisen viitenä päivänä viikossa.

Tuossa männäviikolla kehtuutti ihan muuten vaan, ei olisi millään tahtonut lämpimästä sängystä pois. Sumuisin silmin suihkuun ja sieltä kahville. Tassutellessani takaisin makuuhuoneeseen nousi hymy huulille. Stuart oli asetellut pyjaman ja villasukat sängylle ja sanoi että ne pitää paikkaa lämpimänä kunnes pääsen töistä kotiin ja sänkyyn pitkäkseni. Siinä kirkastui sekin sadeaamu. Kuvan paita on Hairy Baby –firman tekeleitä, myyvät luomupuuvillasta vastuullisesti tuotettuja, tyypillisen irlantilaisin painatuksin varustettuja paitoja ja huppareita. Tuon paidan rintamuksessa lukee ”Culchie”, joka iiristä suomeksi vapaasti käännettynä tarkoittaa maalaista, maaseudun asukasta. Joku voisi loukkaantuna landeksi kutsumisesta, meillä päin kyseinen nimike otetaan vastaan henkseleitä paukutellen. Kukapa sitä kaupungissa haluaisi asua? Pyjamahousut tarttui matkaan Italiasta, Valdichianan ostoshelvetistä, merkiltään ovat Calvin Klein. Villasukat on äidin neulomat ja jo pelkästään siitä syystä ihan maailman parhaat.

Sunnuntain sanomalehteä selatessa osui silmään Lidlin mainos. Heillä on kuulemma skandinaaviset viikot. Mitä se sitten tarkoitti? Paikallis-Lidlin yhdessä nurkassa oli skandi-osasto. Näkkileipää (sitä nyt on muissakin kaupoissa), puolukkahilloa, outoja ruotsalaisia marsipaanitorttuja ja sitten se maailman paras löytö; karkkipussi, jossa näytti olevan ihan oikeita turkinpippureita! Kokeeksi tietenkin piti ostaa pussi niitä ja sitten niitä sammakko-karkkeja jotka näytti myös tutuilta. Voi sitä onnea kun makutestikin meni läpi ja nehän maistui ihan salmiakille! Kävin eilen kaiken varalta vielä kaksi lisäpussia ja matkaan tarttui myös kanelikorppuja. Niillähän sitä jo pärjääkin.

P.S. Narsissit kukkii jo, huomenna tuodaan tupaan

Sinappisiili

Sinappi: Auran
Maku: Stark

Voi onnea, voi iloa! Postimies Mark oli vieraillut töissä ollessani ja jättänyt tuttuun tyyliin harakanvarpailla kirjoitetun lapun kynnysmatolle “Minna, package in shed. MW”. Lyhyt ja ytimekäs viesti, paketti on vajassa. Viesti on kirjoitettu Pogostan Sanomien kirjekuoren takapuolelle. Jo aikaa sitten teimme Markin kanssa sopimuksen että paketit voi jättää meidän ”pyykkitupaan” eli ulkovajaan, jossa asustaa pyykkikone ja kuivausrumpu, sateisina päivinä alivuokraamme vajaa naapuruston kulkukissoille. Paketti on äskettäin tilattu ja vesi kielellä odotettu Suomikaupan tilaus. SINAPPIA! Oikeaa, suomalaista sinappia. Ei Dijonia, ei karkeaa siemensinappia, ei ranskalaista eikä englantilaistakaan. Suomalaista sinappia.

Sinapin saapumisen kunniaksi kaivoin lenkkimakkaraa pakastimesta ja tein uunilenkkiä. Viiltoineen ja juustoineen. Isolla sinapinturauksella päällystin ja söin suihini. Toinen lenkkipötkylä odottaa jääkaapissa juustosiili jo valmiiksi selässään Stuartin kotiin saapumista. Saatanpa varastaa siitäkin pötkylästä vaikka sen kantapalasen. Ei ole lenkin voittanutta.