Perkelenssu ja Pientä Piruutta

Taas on kulunut reilut kaksi viikkoa ihan vaan heittämällä. Mahdutettiin mukaan vielä muutamat illanistujaiset ja läksiäiset toissaviikolla, ettei vaan menokalenteri pääse näyttämään tyhjältä. Koti-iltoja, viini-iltoja ja leffailtoja. Mukavaa oloa mukavassa seurassa.

Viime viikko meni aivan käsille. Maanantaina olin vielä töissä ja tiistai ja keskiviikko olivat normaaliin tyyliin vapaata. Tiistaina illalla oloni oli hieman heikko, uninen ja muuten vain vetämätön. Keskiviikkona ei sitten enää noustukaan sängystä ylös. Eikä torstaina. Eikä perjantainakaan. Oikein kunnon syysflunssa, kuumeineen kaikkineen piti minulle seuraa ja pitää oikeastaan edelleenkin. Enää ei kuumetta, mutta oikein perusteellisen räkäinen ja tukkoinen olo on vieläkin. Jospa tällä viikolla kävisi paremmin.

Toissalauantaina töissä riitti suhinaa. Cannonball 2011 eli Kanuunankuula 2011 tuli käymään meillä töissä. Kyseessä oli 150 auton porukka, joka kolmatta vuotta kiertää superautoinensa ympäri Irlantia keräämässä varoja Barrettstown-nimiselle lasten hyväntekeväisyysjärjestölle. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa saatiin meidän työpaikka yhdeksi pysähdyspisteeksi, ja ihmisiä houkutteli paikalle vaikuttava autosato; Ferrarit, Lamborghinit, Porchet, Maseratit ja muut sellaiset joihin tavan kuolevaisilla ei ole varaa edes unelmissaan. Eivät olleet näiden autojen omistajat lamasta kuulleetkaan...

Jengi oli tunnin verran myöhässä mutta yleisö oli sitä mieltä että odotus oli sen arvoista, vaikka sää ei tietenkään peri-irlantilaiseen tyyliin suosinut lainkaan. Voi sitä ihanaa meteliä kun auto toisensa jälkeen revitteli sillan yli hiekkakentälle. Suurin osa kuskeista ja karttureista oli pukeutunut naamiaisasuihin; oli saksalaispoliiseja, pappeja ja nunnia, nakupukuja ja kolme vauvaakin. Jeesus ja piruparka reissasivat samassa autossa, perää piti piispa.

Niin ja olihan siellä ihan oikea julkkiskin, Boyzone-yhtyeen Shane Lynch, joka olikin ihan oikeesti todella mukava mies. Päästiin tyttöjen kanssa Shanen kanssa samaan kuvaankin, arvatkaapas onko se kuva toimiston ovessa kunniapaikalla näytillä?

Niin ja sitten ne tärkeimmät uutiset. MINÄ PÄÄSEN SUOMEEN! Kokonaiseksi kahdeksi viikoksi. Lokakuun 11. päivä lennähdän Helsinkiin, josta siirryn iloiseen itä-Suomeen ja sitten joskus 21. päivän tienoilla siirryn Mikan ja Terhin tontille Tuusulaan, josta lennän takaisin 25. päivä. Salmiakkia, ruisleipää, lenkkimakkaraa ja saunaa! Ihanaa, ihanaa, ei malta odottaa!

Syksy Saa

Hyvää syyskuuta! Sinne hurahti elokuu, eilen pankin tädin kanssa päiviteltiin että vasta oli toukokuu ja kaikki odottivat innolla lämmintä kesää. Odotellaan muuten edelleenkin, ja voi olla että odotellaan ensi vuoteen saakka ellei jotain ihmettä tapahdu. Kun lapset palasivat takaisin koulun penkille, sää parani hetkeksi, itse asiassa nytkin täällä on +18 ja aurinkoista eli irlantilaisittain ihan kesäsää. Mutta syksy on jo ihan nurkan takana.

Ja vaikka kovasti kesästä ja helteistä tykkäänkin, tämä tässä on parasta aikaa vuodesta. Vielä on lämmintä, mutta taka-alalla syksy muistuttaa olemassaolostaan; ilmassa on kirpeyttä, se puree ja nipistää jos menet illalla ulos ilman takkia. Ilma on puhdasta, helppoa hengittää ja se tuntuu selvittävän pään ja ajatuksenjuoksun parilla hengenvedolla. Ihanaa aikaa.

Kesällä nähdään kavereita, vietetään aikaa ulkona ja otetaan pitkistä illoista kaikki irti. Syksyllä minä ainakin käännyn sisäänpäin ja vietän enemmän aikaa pääni sisällä. Ajatusten elonkorjuu; mitä olen oppinut, mitä olen nähnyt, mitä olen kokenut. Syksyn pimeneviin iltoihin kuuluvat tietenkin takkatuli, kynttilät, kunnon kotiruoka ja lasillinen viiniä. Sylissä kehräävä kissa, hyvä kirja tai elokuva ja rauhalliset koti-illat kahden kesken. Kun parisuhteen kumpikin osapuoli tekee töitä alalla, joka on niin kausiluontoinen, syksyä odotetaan usein kieli pitkällä; nyt on aikaa olla yhdessä.

Ei kuitenkaan vielä heitetty pyyhettä kehään railakkaitten illanviettojen suhteen. Maanantai kun on se perinteinen pubi-ilta, ja nyt kantapubi Paddy Coynes on alkanut tarjota myös ruokaa, oli mitä mahtavin tekosyy lähteä porukalla syömään ennen kuin jengi hajaantuu opiskelemaan. Tokihan meistä moni jää töihin, mutta täytyihän opintojaan jatkaville järjestää läksiäiset. Sen kummempia kutsuja ei tarvittu, paikalle valui tasaiseen tahtiin kaikenkaikkiaan 11 henkeä pitkän pöydän ääreen.

Ruuasta oltiin kuultu pelkkää hyvää jo etukäteen, joten odotukset olivat korkealla eikä pettymään joutunut kukaan. Pöytään tilattiin koljaa, kanaa ja pihviä ja kaikki lautaset palautettiin keittiöön tyhjinä. Reilut annokset eikä niitä oltu hinnalla pilattu; €13,50 iso annos koljaa, saman verran valkosipuvoitäytteisestä kanan rintaleikkeestä ja €15,00 kokolihapihvistä. Houkuttelivat vielä tilaamaan jälkiruuan ja taas kerran kokeiltiin kaikkea tarjolla olevaa. Suklaa-appelsiini mousse, Baileys juustokakku ja marjapaistos tekivät kauppansa ja lusikat suihkivat pöydän puolelta toiselle, kaikki halusivat maistaa kaikkea.

Ilta jatkui aamuyön puolelle hyvässä seurassa olutta nauttien. Olettekos koskaan juoneet vaaleaa olutta (esim. Miller’s tai Corona, varmaan Coorsilla tai Budillakin onnistuu, tai Solilla) niin että pulloon sujautetaan viipale sitruunaa tai limeä niin että se jää siihen pullonkaulaan ja olut juodaan sen viipaleen läpi? Suosittelen. Sopii grillijuhliin ja meksikolaisruuan kanssa varsin mainiosti, ja ihan sellaisenaan. Mutta oluen tulee olla todella kylmää.

Viime viikolla tuurasin työkaverin lomaa, joten vapaapäiviä oli tasan yksi. Tällä viikolla otetaan vahinko takaisin ja pidän kolme vapaapäivää. Tänään on vuorossa päivä kolmonen. Ykköspäivänä eli tiistaina nukuin tuon hyvin syödyn ja juodun illan jälkeen ruhtinaallisesti ja kaikessa rauhassa puoli kahteentoista asti. Luksusta! Kävin kampaajalla ja ihmettelemässä Marjon kasvavaa vatsaa. Keskiviikkona Stuart oli vapaalla ja hoideltiin juoksevat asiat ja siivoiltiin. Tänään on minun päivä. Katson ehkä pari DVD:tä tai luen kirjaa tai surffaan netissä. Ei tarvitse tehdä mitään jos ei halua.

Eilisen aamu-tv:n kokkiosiossa tehtiin possunpaistia cacciatore. Nappasin porsaanfilettä kaupasta ja suunnittelin kopioivani. Sipulia, kesäkurpitsaa, varsiselleriä, porkkanaa ja possua samaan pataan yrttien kera, päälle loraus punaviiniä, keitetään viinistä alkoholi pois, lisätään purkkitomaatit ja lyödään koko komeus uuniin puoleksitoista tunniksi ja tarjoillaan parmesanilla maustetun perunamuusin kanssa.

Kelpaisko?

Kuvat on napattu viime vuonna matkalla työpaikalle

Maisemia

Täällä ollaan, edelleen. 

Vaikkei sitä ainakaan blogistani ja sen päivitystiheydestä ihan heti uskoisikaan. Töissä vedetään oikein kunnon tappotahdilla kiireisintä turistikautta loppusuoralle, elokuu tuo tullessaan italialaiset matkustavaiset mikä meillä tarkoittaa rankkoja työpäiviä. Italialainen ryhmämatkailija on usein kärsimätön, englantia puhumaton ja monesti täysin omassa maailmassaan, eikä välttämättä ota huomioon muita samassa kohteessa olevia asiakkaita. Onneksi samainen matkailijatyyppi suhtautuu ruuhkaan, kielitaidottomuuteen ja kanssaihmisten kärsimättömyyteen ihanalla huumorintajulla. Moni ongelma on ratkaistu kupillisella espressoa. Ja sillä, että edes joku osaa sanoa ”Grazie” ja ”Prego”. Eräs hienostuneesti harmaantunut ja mannermaisen tyylikkäästi pukeutunut italialaismies pyysi minua oppaansa tulkitsemana mukaansa Italiaan. Olisi kuulemma kotona ollut vaimon paikka auki. Nuoren vaimon. Vanha vaimo kun hänellä oli jo. Kieltäydyin kunniasta, kun Stuartia en olisi saanut tuoda mukanani.

Yleensä täällä länsirannalla vuorten ja meren välissä on oma pieni mikroilmasto. Se tarkoittaa sitä, että vaikka muualla paistaa aurinko, meillä tulee vettä. Kerrankin käy toisin päin; muualla tulee vettä mutta meillä on aurinkoista ja jopa lämmintä. Torstai-iltana meitä hemmoteltiin kauniilla auringonlaskulla. Piti ihan pihalle asti mennä kuvaamaan. Jäinkin siihen portaalle istumaan hetkeksi, naapurin koira lyllersi pitämään seuraa.

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana ja kosteana. Sain kuitenkin kauniin kuvan sateenkaaresta. Ja tuon keltaisen talon nurkalle täytyy mennä lapion kanssa väijyyn, josko sieltä se ruukullinen kultaa löytyisi ja voisin lopettaa lottoamisen.

Tällä viikolla pidän vain yhden vapaapäivän (tänään), ensi viikolla ehtii pitämään kolme päivää ongelmitta. Täytyy käydä silmälääkärissä, hieronnassa, kampaajalla, kaupassa, huollattamassa auto ja muuta juoksevaa asiaa. Riittääköhän kolme päivää? Jos minusta ei kuulu, olen hautautunut työvuoren alle.

Nähdään ensi viikolla!

Sydäntenkerääjä

Tämä Christina Perrin laulu on soinut radiossa viime aikoina paljon. Yllätyin, kun sain selville, että biisi on julkaistu jo vuosi sitten. Mikä lie viivyttänyt sen rantautumista Atlantin tälle rannalle, mutta hyvä kun saapui, tykkään kovasti. Löysin musiikkivideonkin netistä, ihana koreografia ja kauniit tanssijat, videon tunnelmassa on jotain Tim Burtonia...

Mukavaa sunnuntaita!

Mellakka

Naapurisaarella kuohuu yli. Neljättä yötä Lontoon kaduilla mellakoidaan, tuhotaan omaisuutta, poltetaan autoja ja varastellaan kaupoista. Manchester, Birmingham, Liverpool, Bristol ja muut kaupungit peesaavat. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Viimeiset kolme iltaa olen istunut kuin tatti television ääressä ja katsonut BBC:n 24-tuntista uutiskanavaa. Kuvat ovat kuin maailmanlopun jälkeiseen laittomaan, sivilisaation hylkäämään lähitulevaisuuteen sijoittuvasta kauhuelokuvasta. Ei ole elokuvaa eikä kirjallisuutta vaan ihan oikeaa elämää.

Mark Duggan –niminen mies yritettiin pidättää Lontoon Tottenhamissa elokuun neljäs päivä. Raportit tapahtumasta ovat epäselviä ja poliisitutkinta on käynnissä edelleen, mutta pidätystapahtumassa Duggania ammuttiin rintaan ja hän kuoli sairaalassa myöhemmin samana iltana. Kaksi päivää myöhemmin Dugganin perheenjäsenet ja ystävät marssivat paikalliselle poliisiasemalle ja vaativat asiaan lisäselvitystä, ja aivan oikeutetusti. Joku paikalle eksynyt, ulkopuolinen joukkio näki tilaisuutensa tulleen ja sytytti tuleen poliisiauton.

Tänään on elokuun kymmenes. Neljä päivää ensikonfliktin jälkeen ja Lontoo elää pelon vallassa. Uutiskuvista paljastuu valtava tuho; kauppoja on ryöstelty, taloja ja liikerakennuksia poltettu maan tasalle, autoja sytytetty tuleen ja neljä ihmistä on päässyt hengestään. Yksi mies ammuttiin autoonsa Lontoossa. Kolme miestä yrittivät suojella kotikatuaan vandaaleilta, jotka ajoivat heidän ylitseen autolla. Kaikki kolme kuolivat samana iltana. Tapausta tutkitaan murhana.

Miksi poliisi ei tee mitään? Minä ihmettelin tätä suureen ääneen katsoessani uutisia, pelkurimaisesti naamansa peittäneet pikkupaskiaiset rikkoivat kaupan näyteikkunan, kiipesivät sisään ja alkoivat kantaa tavaraa pihalle omistajan elkein. Minulle kerrottiin ettei Britanniassa poliisin käytössä ole muita ”aseita” kuin pamppu. Siis mellakkapoliisillakin. Suojavarusteita on; kypärä, kilpi, vartalosuojuksia. Mutta ei aseita. Suomalainen on tottunut näkemään poliisin pistooli vyöllä ja ihmetteli vielä enemmän.

Brittipoliisi tarvitsee erityisluvan voimakeinojen käyttämiseen. Poliisin ylipäällikkö otti ja erosi taannoisen puhelinhakkerointi –skandaalin tiimoilta ja tilalle nimetty virkaatekevä päällikkö ei uskalla myöntää erityislupaa siinä pelossa että homma kusee käsille, eikä nimityksesta tulekaan pysyvää. Pääministeri Cameron sentään löysi selkärankaa ja myönsi erityisluvan vesitykkien ja kumiluotien käyttöön. Tosin ensin piti odottaa että Cameron palasi takaisin britteihin Italian-lomaltaan. (Siellä olisi Toscanassa nyt menossa halvalla huvila loppuviikoksi.)

Nyt kun lupa on saatu, Huligaanien Ymmärtäjät ry. on kovin huolissaan. Mitä jos tästä seuraa se, että kohta eletään poliisivaltiossa, jossa tulee kumiluodista persuksille jos vaikka sattuu kävelemään väärällä puolen tietä. Mitä jos huligaani joutuukin elämään poliisin pelossa? Eläköön vaikka mörön pelossa, sanon minä. Entäs ne tuhannet ihmiset jotka elävät tänäkin yönä huligaanin pelossa? Huligaanien Ymmärtäjät ry. on myös sitä mieltä että mellakat ja tuhopoltot ovat yhteiskunnan vika. Yhteiskunnan köyhät tässä nousevat kapinaan valtiota vastaan ja demonstroivat kollektiivisen pahoinvointitilansa. Jos kapinoidaan valtiota vastaan, eikös silloin hyökättäisi esimerkiksi valtion virastoihin tai työkkäriin, jos ongelmat nähdään työttömyydestä ja valtion piittaamattomuudesta johtuviksi? Kun nämä brittihuligaanit ovat keskittyneet murtautumaan vaate- ja elektroniikkaliikkeisiin. Tuskin ketään niin paljoa vituttaa Adidaksen markkinaosuus lenkkarikaupasta?

Ja vielä haluaisin huomauttaa Huligaanien Ymmärtäjille, että nämä naamaripäiset pellet eivät ole ainakaan meikäläisen mittarilla yhteiskunnan köyhiä. Kuinka monella köyhällä on varaa maksaa £150 puntaa hupparista, £150 puntaa lenkkareista jotka laittoi päällensä ryöstöhommiin lähtiessään ja vielä kuvata ilkityönsä £300 kännykällä? Eikä lasten kasvatus ole yhteiskunnan vastuu, vaan vanhempien. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä kun luin että nuorin pidätetyistä toissailtana oli 11 vuotta vanha ja liikkeellä isänsä kanssa. Kaksi nuorta tyttöä radiohaastattelussa kertoivat lähtevänsä toistekin mellakoimaan, koska ”se on hauskaa”. Nuori poika kasvot hupun sisällä piilossa kertoi jatkavansa niin kauan kunnes jää kiinni, ja kuulemma kiinni jäämisessäkään ei ole mitään ongelmaa, kotona siitä ei saa edes arestia.

Mutta en ole vielä tyystin heittänyt toivoani ihmiskunnan tilasta sinne Kankkula kuuluisaan kaivoon. Mellakoiden jälkeisinä aamuina naapurustot ovat lähteneet liikkeelle yhteisvoimin ja siivonneet kadut kuntoon. Poliisivoimat ovat saaneet ennenkuulumattoman määrän positiivista palautetta ja hatunnostoja. Ja tässä kuva joka sai minutkin herkistymään; pariskunta tarjoamassa teetä heidän kadullaan partioiville poliiseille, joista useat olleet partiossa yli 30 tuntia putkeen. Toivo elää.

Lenkillä

Kurkistelin ikkunasta ulos vähän väliä. Nyt paistaa aurinko, mutta tuolla on niin mustat pilvet että kohta sataa. Nyt olisi pilvessä rako, ehtisikö siihen? Tunnin verran arvottuani säälottoa, vedin lenkkikengät jalkaan ja suuntasin pihalle. Jos sataa, niin sitten sataa, ei tässä olla sokerista tehty. Pari päivää sisätiloissa kipeää selkää lepuuttaessa vei hermot ja energian, tarvitsin raitista ilmaa.

Naapurissa jatkuu pihatien rakennus/päällystys/reunustus ja meteli on sen mukainen. Eivät kuitenkaan aamuvarhain tai iltamyöhään metelöi, naapurisopu ei ole vaarassa. Seuraava talo on edelleen myynnissä, kenellä on varaa maksaa 790k euroa? Ihana talo ja viimeisen päälle laitettu, mutta silti. Muutaman talon päässä on iso talo ja sen kaunis puutarha, tuoksuu ihanalle, kesälle.

Pitkään myynnissä oleva Sininen Talo on myyty ja uudet omistajat ovat aloittaneet remontin. Sinisen Talon vastapäätä alarinteessä, tieltä melkein näkymättömissä olevassa talossa on uudet asukkaat, nuoripari, pieni vauva ja energinen lammaskoira. Emäntä taluttaa koiraa ja vauva kulkee mukana rintarepussa. Vaihdetaan pari sanaa, emäntä sanoi miehen aloittaneen keittiöremontin. Joka kodin remonttireiska koko mies, viimeksi jutellessa remontin alla oli pihavaja.

Jatkan matkaa ja joudun hyppäämään kiirellä puskaan. Mutkassa säikähdän sekä minä että bemarikuski, jolla vauhtia oli aivan liikaa. Onneksi ei iPodi ollut kovemmalla volyymilla, muuten en olisi kuullut autoa ja siinä olisi kai käynyt huonosti. Syke terveesti koholla jatkan eteenpäin ja toivon että bemarin vauhti hiljeni edes hetkeksi. Mietin, jaksanko vielä yhden ylämäen, alaselkä muistuttaa ettei ole ihan vielä täysissä voimissaan. Jaksan vielä.

Tämän talon pihassa tehdään halkoja. Ihana tuoreen puun tuoksu sekoittuu kukan tuoksuun. Kukan tunnistan ehkä joksikin angervoksi, äiti tietäisi varmasti. Otan ensi kerralla kuvan ja kysyn. Käännyn takaisin kotia kohti. Aurinko pilkistää pilvenraosta. Meinaa tulla hiki. Vastaan tulee polkupyörineen viisihenkinen ranskalaisperhe. Isä pysähtyy ja kysyy kuinka pitkä matka uimarannalle on. Neuvon tien lähimmälle mutta suosittelen polkemaan ylimääräiset kolme kilometriä isommalle, paremmalle rannalle. Huomaan lahdessa uivat delfiinit ja ranskalaisperhe jää kameroineen siihen.

Vauvan ja koiran kanssa ulkoileva emäntä tulee taas vastaan, tällä kertaa olemme kumpikin kotimatkalla. Emäntä kutsuu kylään kunhan keittöremontti saadaan valmiiksi. Sitten joskus joulun seutuu, kuulemma. Kotiportti näkyy jo. Postimies kääntyy naapuriin, siellä pihatien remontoijat ovat lounastauolla. Vastaan tuleva vuokra-auto pysähtyy kysymään ajo-ohjeita leirintäalueelle. Kattoteline on täynnä telttavarusteita. En hennonnut sanoa että loppuviikoksi on luvattu sadetta.

Minä Tykkään

Musiikista. Tykkään paljon ja tykkään kaikenlaisesta. Aiemmin taisinkin jo mainita kuinka ystäväpiirini ansiosta kuuntelen musiikkia laidasta laitaan ja iPhonen ”shuffle” –toiminto on paras juuri silloin kun on päässyt unohtumaan, mitä kaikkea sieltä arkistoista löytyykään. Ajattelin jakaa tänne muutaman tämänhetkisen suosikkini.

Mumford & Sons

Tämän kokoonpanon kuulin ensi kertaa radiossa, kappale oli Little Lion Man, ja jokin biisissä sai minut hakemaan lisää. Ostin levyn, kuuntelin sen läpi pari kertaa ja unohdin autooni viikoiksi. Sattumalta ”törmäsin” bändiin uudelleen katsoessani televisiosta Reading & Leeds –festariohjelmaa ja rakastuin musiikkiin täysin. Kyseessä on nelihenkinen, Lontoosta kotoisin oleva, kollektiivisesti varsin karvainen kokoonpano joka soittaa folk-henkistä musiikkia modernilla meiningillä. Tykkään ”oikeista” intsrumenteista, banjon bluegrass –vaikutuksesta, hanurista ja oikeasta kontrabassosta. Koko nelikko osaa laulaa ja harmonioista tulee mieleen Mississippi-joen varren bluegrass-muusikot. Toinen levy kuulemma tekeillä, ja hyvä niin sillä edellinen on puhki soitettu. Livenä tämä bändi on parhaimmillaan, on yllättävää kuinka paljon ääntä neljästä miehestä ja pääosin akustisista instrumenteista lähteekään. Mukavia poikia, ja lahjakkaita.

Biffy Clyro

Tästä bändistä en olisi koskaan kuullutkaan ellei ystäväni Teresa olisi minua heihin tutustuttanut. Kolmihenkinen skottiyhtye, jolla riittää energiaa livenä esiintyessään. Genrestä en osaa sanoa, Wikipedia sanoo alternative rockiksi, ja indieksi, minä sanon että hyvältä kuulostaa. Tykkään materiaalin laaja-alaisuudesta, allaoleva Captain –biisi on raskaampaa tuotantoa, Youtubesta lötyy esimerkiksi God & Satan tai Bubbles, jotka ovat melkein popahtavia. Livenä bändi soittaa yleensä paidatta ja lujaa, Mumfordin poikiin verrattuna ovat muuten melkein yhtä karvaisia mutta aika paljon enemmän tatuoituja. Hauska Suomi-linkki: bändin nimen alkuperää ovat monet yrittäneet selvitellä mutta vekkulipojat antavat aina jokaiselle kysyjälle eri vastauksen, yksi niistä se, että Biffy Clyro on 1800-luvulla eläneen suomalaisen jalkapalloilijan nimi.

Laura Marling

Tämän laulaja-lauluntekijän biiseihin pääsin käsiksi Mumford & Sons:n kautta kun jotakin artikkelia lukiessani sain tietää että bändi oli tehnyt tiivistä yhteistyötä Lauran kanssa ennen oman levynsä tuottamista. Lahjakas nuori nainen, jota monet vertaavat paitsi ulkonäöltään, myös lahjakkuudeltaan ja tyyliltään Joni Mitchelliin. Vähäeleistä mutta vaikuttavaa musiikkia, joka kuulostaa parhaalta kun lavalla on vain nainen ja kitara. Kaksi albumia pehmeältä kuulostavaa folk-musiikkia, mutta lyriikoista paljastuu terävämpi särmä. Kolmatta levyä odotellaan.

Ellie Goulding

Ellien suurin radiohitti täällä oli Starry Eyed, joka edusti ihanan kevyttä elektropoppia. Sitä seurasi balladinomainen pieni laulelma Your Song, jota monesti hyräilen siivotessani. Varsinkin tuo Your Song jäi takaraivoon kummittelemaan, ei vähiten sen saaman radiosoiton ansiosta. Levyn ostin ystävän suosittelemana ja ihastuin kevyen kesäisiin kappaleisiin ja laulajan kirkkaaseen ääneen. Lisää nuorta lahjakkuutta brittinaapurista.

Paolo Nutini

Skottilais-italialainen Paolo oli toissakesän hitti, ja tämä biisi Candy on niin ihanan kesäinen. Virallista musiikkivideota en saanut tänne blogiini kaapattua, mutta kipinkapin YouTubeen ja sieltä se löytyy! Candy ja Coming Up Easy ovat täydellistä taustamusiikkia kesän grillijuhliin. Pencil Full Of Lead taas kuulostaa 1920-luvun charlestonilta, ainakin minun korvaani. Monipuolista ja kaunista musiikkia, eikä minua tietenkään haittaa se, että Paoloa on ihan kiva katsellakin ;)

Seasick Steve

Merisairas Steve on uusimpia ”löytöjäni”. Elämää nähnyt blues-muusikko ison rapakon takaa Amerikasta, jonka elämäntarina kiinnostaa sen verran että toivoisin siitä jonkun kirjoittavan kirjan. Steve on ollut koditon ja kulkuri ja muusikko, kaikkia kerrallaan ja yhtäaikaa. Musiikki on elämänmakuista ja palaan tässä blues- ja bluegrass-henkeen. Steven kitarassa asuu kuulemma kummitus. Blues-kummitus. Tämä ei ole pelkästään musiikkia, tämä on elämää.

Adele

Adelen kaunis ja vahva ääni on melkein liian hyvää ollakseen totta. Yhdistetään siihen vielä, että hänellä on ikää vasta 23 vuotta ja takana jo kaksi albumia, ”19” ja ”21”, jotka on nimetty sen mukaan, minkä ikäinen tämä brittilaulaja/lauluntekijä oli levyjä tehdessään. Adelen ensimmäinen hitti Chasing Pavements meni minulta jotenkin ohi, My Same oli se biisi joka sai minut ostamaan levyn ja Bob Dylan-cover Make You Feel My Love sai ihastumaan levyyn niin että asuu pysyvästi autossani missä se soi enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Toiselta levyltä Set Fire To The Rain, Don't You Remember ja One And Only ovat suosikkibiisejä.

Hui, tulipas siitä pitkä! Mutta tällaista täällä kuunnellaan. Mikä soi ruudun sillä puolella, utelen?