Maaseudun rauhaa

Jokunen viikko sitten meille ilmestyi uudet naapurit. Kovin vaivihkaa muuttivat tuonne talon länsipuolelle, ei kuulunut juuri mitään, mutta aamulla olohuoneen verhoja avatessani tuijottelivat ikkunasta sisään. Omissa oloissaan tuntuvat viihtyvän, eivät ainakaan vielä ole ilmaantuneet meidän ovelle esittäytymään. Pohdimme Stuartin kanssa että ovatkohan siskokset kun ovat neidit niin samannäköiset, tummia kummatkin. Vaikka eihän se tähän maailmanaikaan ole ihme eikä mikään vaikka olisivat pariskuntakin.

Länsipuolen naapurit

Viime viikolla alkoikin tulla sitten tunkua. Tuonne takapihalle rantautui neljä uutta naapuria, mitään ilmoittamatta. Tulin töistä kotiin ja siellä olivat, taas kaksi naista ja tällä kertaa myös kaksi lasta. Olivat noita länsipuolen naapureita puheliaampia kuitenkin, tulivat samantien kiviaidan kupeeseen esittäytymään. Ovat muutenkin länsipuolen naapureita äänekkäämpiä, mutta eivät kuitenkaan haitaksi asti. Ja sitä lasten leikkiä on oikein mukava katsella.

Takapihan ruokakunta

Että sellaiset naapurit.

Kateissa

Olen ollut blogistaniasta poissa melkein rikollisen kauan. Kaksi ja puoli viikkoa hujahti melkoisen supsikkaasti. Nyt onkin aika tarjota tilapäivitys ja kootut selitykset siihen, miksi blogini on niin kamalan heitteille jätetty.

Mika ja Riku

Jos palataan ajassa taakse päin kaksi viikkoa, tuonne toukokuun viimeisen kokonaisen viikon alkupäähän, meille odoteltiin vieraita Suomesta. Mika-veli toi kaverinsa Rikun ja Jonen tänne Euroopan laidalle ihmettelemään maisemia ja elämänmenoa muutenkin. Mika ja Riku rantautuivat Stuartin hotellin pihaan tiistai-iltana. Jone matkasi etelärantaa pitkin moottoripyörällä, oli tekstiviestillä ollut kai aamulla yhteydessä matkatovereihin että kyllä täältä tulossa ollaan. Puolentoista tuopin odottelun jälkeen pihaan pörähti pyörä, ja mies joka käveli kuin John Wayne. 650km yhteen soittoon Irlannin mutkikkailla teillä moottoripyörän selässä varmaan saa sen aikaan kenessä hyvänsä.

Jone aka Brian

Pöytään kannettiin ruokaa ja virvokkeita ja kartta saatiin esille saman tien; pojat olivat suuntaamassa kohti pohjoista heti seuraavana päivänä. Derryssa paukkui pommi juuri edellisviikolla, joten se alkuperäinen kohde laitettiin suosiolla syrjään. Enniskillen kuulosti mukavalta paikalta, matkalla voisi pysähtyä Sligossa ja Bundoranissa. Suunnitelmat lyötiin lukkoon, pojat unille ja Minna kotiin Stuartin kanssa.

Aito Brian

Keskiviikkoaamuna moottoripyörä oli turvallisesti lukkojen takana ja vuokra-Opel käänsi nokkansa kohti pohjoista. Pojat pysähtelivät suunnitelman mukaisesti matkalla Enniskilleniin ja sinne saapuessaan noudattivat vanhaa, hyväksi havaittua kaavaa: auto parkkiin ja pubiin tuopille. Pubista kysytään paikallistuntemusta omaavilta missä kannattaa yöpyä ja syödä. Vielä ei ole vikaan mennyt. Pojistahan oli melkein tullut julkkiksia siinä Enniskillenin pubissa kun paikalliset huomasivat että Jonehan näyttää ihan Brian O’Driscollilta. Suomalaisillehan tämä Irlannin rugbylegenda oli ehkä hieman tuntematon, mutta kun Brianin kuva löytyi lehdestä, ei auttanut kuin todeta että kyllähän se näin on. Jokaisella meistä kuulemma on kaksoisolento, Jone löysi siis tällä reissulla omansa.

Torstaina pojat ajelivat takaisin tänne länsirannalle ja illan ohjelmassa oli sinisimpukoita ja seurustelua. Jone oli päättänyt että hotellia vastapäätä olevalle vuorelle täytyy päästä kiipeämään, ja reppu selässä mies lähti päättäväisesti harppomaan kohti huippua. Mika ja Riku jättivät retken suosiolla väliin, ja kävimme sillä välillä katsomassa minun ja Stuartin uutta asuntoa. Matkalla hotellille poikettiin Paddy Coynesissa, minun paikallispubissani, jossa istumme usein maanantai-iltaa. Pubin omistaja Gerry oli niin tyytyväinen nähdessään vierailijat, että talo tarjosi tuopit saman tien. Kanta-asiakkuus kannattaa.

Illalla hotellilla syötiin rikollisen hyvin. Sinisimpukoita, katkarapuja ja kaikkea muuta hyvää. Jonekin palasi vuorenvalloitusretkeltään, hotellin naapuri Leo oli noukkinut väärään suuntaan suunnistavan Jonen autonsa kyytiin ja tuonut hotellille saakka. Huipulla oli käyty, mutaiset ja turpeiset vaatteet todistivat sen.

Mika oli kovasti sitä mieltä ettei Rikun katkaravuissa ollut tarpeeksi sitruunaa

Jotkut söi enemmän kuin toiset...

Perjantai oli lähtöpäivä. Aamiaisen jälkeen Mika ja Jone heittivät perinteisen(?) painiottelun hotellin pihanurmella, paidatta tietenkin. Rose nauraa kikatteli ikkunasta katsellessaan, sanoi vaan että pojat on aina poikia. Käväistiin vielä luostarilla ennen kuin pojat jatkoivat matkaa Dubliniin, Mika ja Riku viilasivat eläkesuunnitelmiaan kuntoon, tulevat kuulemma ajamaan karaokebussia luostarille. Siitä tulikin mieleen, että ehkä pitäisi laatia se muistio pomolle tästä ehdotuksesta ennen kuin pääsee unohtumaan.

 

Takavalot

Letterfrackin risteyksessä näin Astran ja Hondan takavalot viimeistä kertaa, poikien matka jatkui kohti Dublinia.

Joogailua

“Lähdetkö joogaan?” Kysyi työkaverini pari viikkoa sitten vähän niin kuin ohimennen. Tottakai, miksikäs ei kun kerran tunnit järjestetään ihan lähellä, Stuartin hotellilla. Kundalini-joogasta olisi kyse, tarkensi työkaveri. Kundalinista en ollut kuullutkaan, aiemmin kokeilin Hatha-joogaa ja Ashtanga-joogaa enkä oikein osaa niiden välillä kovin suurta eroa sanoa, toisessa oli enemmän hengittelyä ja toisessa liikuttiin enemmän. Päällimmäisenä oli mielessä se ihanan rento ja raukea olo tunnin jälkeen, ja se kuinka hyvin nukutti joogapäivän jälkeinen yö.

”Tuokaa matto ja peitto, pyyhe ja vettä” kuului ohjeistus ennen ensimmäistä tuntia. Peitto tiesi sitä, että loppurentoutuksessa maataan selällään lattialla peiton alla syvähengittämässä. Tykkään. Ensimmäisellä tunnilla meinasi loppua tila kesken ja opettaja Joanne oli tyytyväinen; hän sanoi alussa että jos kiinnostusta riittää ensimmäisen tunnin jälkeen jatkaa, hän ohjaa kuuden viikon kurssin ja katsotaan sen jälkeen jatketaanko pidempään. Ja jatkettiinhan sitä.

Kundalini-joogassa on mukana enemmän meditointia ja mantroja kuin aiemmin kokeilemissani joogamuodoissa mutta se tärkein yhteinen piirre kaikissa on se ihana venymisen tunne. Jotkut liikkeet tuntuvat todella oudoilta aluksi, mutta ”normaalitilaan” palatessa tuntee kuinka veri virtaa paikoissa, jotka ovat olleet viikkokausia puuduksissa. Vaivaiset olkapääni eivät tunnu enää lainkaan vaivaisilta.

Kahdella ensimmäisellä tunnilla takanani joogasi mies, joka todella hallitsi syvähengittämisen salat. Tuntui kuin olisi istunut lämminilmapuhaltimen edessä. Kamala puhkuntaa. Torstain tunnilla varasin paikan seinää vasten. Toisella tunnilla vieressäni joogannut nainen nukahti kesken loppurentoutuksen ja alkoi kuorsata. Vatsallaan tehdyn venytyksen aikana joltakin pamahti oikein äänekäs pieru, joka kaikui mukavasti kattopalkeissa. Tunnin jälkeen Joanne tarjoaa yrttiteetä ja kevyttä jutustelua. Ensimmäisen tunnin jälkeen otin kupin teetä, joka maistui tuhkakupille, mutta jossa Joannen mukaan olisi paljon hyvää tekeviä, puhdistavia ainesosia. Toisen tunnin jälkeen en mennyt teelle.

Toivottavasti tunnit jatkuvat kuuden viikon pätkänkin jälkeen, ihana kun saa harrastaa kotia lähellä. Kun edellinen joogaohjaajani muutti kauemmas, jäi harrastuskin siihen. Varsinkin pitkän työpäivän jälkeen millekään tunnille lähteminen tuntuu eeppiseltä urotyöltä, jos sinne joutuu ajamaan sen 45min tai tunnin. Maalla on mukava asua, mutta harrasteet on aina välillä vähissä. Jatkan siis joogailua niin kauan kuin sitä tarjolla on.

Namaste! 

Karvanaamat

Riitta kyseli kuvia kissoista. Täältä pesee!

Tomin perusilme

Taustaa otuksille sen verran, että kummatkin kisut ovat löydökkejä. Lilyn emo oli viimeisillään raskaana, kun se löydettiin Clifdenin läheltä tien varresta ja synnytti neljä pörröistä pentua eläinsuojeluyhdistyksen tiloissa. Lehti-ilmoituksella kisuille etsittiin kotia, ja Stuartin kanssa adoptoimme pienen valkoisen karvakerän joulukuussa 2005 Lilyn ollessa 4kk vanha.

Yhden yön lakkaamattoman maukumisen jälkeen Lily otti talon haltuunsa. Lämpimin paikka löytyi patterin vieressä olevalta jakkaralta tai nojatuolin selkänojalta. Ulos näki parhaiten olohuoneen ikkunalaudalta ja yöllä nukutti parhaiten emännän vatsan päällä. Ja kun Lily herää aamulla, herää myös muut sängyssä olijat. Jos ei mouruamiseen, niin sitten siihen sillinhajuiseen kehräykseen millimetrien päässä kasvoista.

Välillä näinkin sopuisasti

Entisen talon liepeillä viihtyi kulkukissoja tusinan verran, lähinnä siitä syystä että seinänaapuri Irene Michelle-tyttärineen ei voi sanoa ”ei” yhdellekään luontokappaleelle. Heillä oli viime laskujen mukaan neljä kissaa, kaksi koiraa ja kaksi ponia, kaikki löytöeläimiä. Plus ulkona liikuskelevat kulkurit jotka saavat ruokaa kahdesti päivässä, ja jotka Irene ottaa kiinni ja käyttää eläinlääkärissä leikattavana ettei pesue pääse lisääntymään.

Tom-herra oli alunperin kulkuri vanhan talon ympäristössä, hiukan ressukka, ja Irene monesti harmitteli kuinka Tom jäi aina ruokakupille viimeiseksi, ei koskaan nostanut tassua toisia kolleja vastaan vaikka usein itse sai käpälästä kuonolleen. Sen verran ihmisystävällinen kolli on, että varmaan joskus ollut jonkun lemmikkinä. Äkilliset liikkeet säikäyttävät Tomin vieläkin, epäilenkin että Tom on saanut kuonolleen muiltakin kuin kissoilta. Vihastuttaa.

Minä päätin auttaa Tomin ruokinnassa sen verran, että kun herra hölkkäsi nurkille, laitoin kupillisen ruokaa ikkunalaudalle ja vahdin ettei muut pääse osille ennen kuin Tom on saanut osansa. Sateisina päivinä kävi sääliksi, joten avasin keittön ikkunan, ja jätin ruuan tiskipöydälle. Arkaillen Tom tuli sisälle, söi ruuan ja pinkaisi ikkunasta takaisin pihalle. Paitsi silloin kerran, kun päätti että jäänkin tänne asumaan.

Kissojen ansiosta talo on aina tasaisen karvapeitteen alla. Sängystä loppuu tila kesken kun koko orkesteri oikaisee unille. Töistä kotiin tulijaa ilahduttaa kissa sekä olo- että makuuhuoneen ikkunalla ja heti oven avaudutta jaloissa kiehnäämässä. Lily ei uskaltaudu ulkomaailmaan, Tom käy pienillä kierroksilla pihapiirissä, juttelee naapurin kissalle, joskus koiralle ja vaatii sisäänpääsyä. Kerran saivat entisen talon tulvimaan, jotenkin olivat saaneet keittiön hanan päälle ja tiskirätin viemärin tukkeeksi niin että keittiön lattialla oli kolmisen senttiä vettä ja olohuoneen kokolattiamattoa kuivateltiin viikon verran. Ei sen kummempaa :) Eikä näistä koskaan luopuisi pois.

Lily ei heti tulokkaalle lämmennyt, olihan saanut pari vuotta olla talon emäntänä ja valtiaana. Vielä nytkin, nelisen vuotta myöhemmin kissojen välit ovat joskus viileät, mutta pääosin eletään sopuisasti. Välillä Lily napsauttaa Tomia käpälällä päälaelle muistuttaakseen kuka oli täällä ensin. Tom vastaa siihen hyppäämällä Lilyn päälle ja pian karvanaamat viilettävät häntä suorana ympäri taloa kisahdellen.

On se helppo, kissan elo.

Lily nukkuu missä vaan

Auringon lämpö, paras lämpö

Unilelu se kissallakin oltava

Hihii :)

Reporankana

Hei, kuka joi viinit?

Kissa paistuu

Unikisu 

Tom nukkuu usein kieli pihalla

Kyllä kissa tietää missä tarkenee

Stuart syöttää Lilylle jäätelönjämät

Tom piti levynpolttajalle seuraa

Lily päivystää ikkunalla

Unikisu 2

Lily köllii

Hei, Tom? Oletko hereillä

Lily viihtyy sylissä, Tom ei

Lissu Irlannissa

Karkkinaiset

Aer Lingusin lentoemo

Lissu laskeutui eilen puolenpäivän aikoihin Dublinin ulkopuolella olevalle kentälle ja polkaisi Irlannin maan kamaraa koko brittimonarkian puolesta. Lissun mekkovalinta herätti hilpeyttä, värit oli samat kuin Irlannin lentoyhtiön Aer Lingusin uniformuissa. Mietittiin että jospa se Lissu työntelikin sitä juomakärryä aikansa kuluksi lennolla Lontoosta Dubliniin. Presidentti Mary McAleese tervehti Lissua pinkissä mekossa, ja jo joku viisas oli Facebookissa keksinyt että naiset näyttivät kahdelta viimeiseltä suklaalta Quality Street –konvehtirasiassa.

Kaikki eivät toivottaneet Lissua avosylin tervetulleeksi. On paljon niitä, jotka kantavat kaunaa vuosikymmenten takaa eivätkä halua minkäänlaista brittivaikutusta täällä olevan. Dublinin kadut olivat kuin alkukohtaus elokuvasta 28 Päivää Myöhemmin, jossa Cillian Murphy harhailee tyhjillä Lontoon kaduilla sairaalakaapu päällä. Paitsi Dublinissa ei näy sairaalakaapuista Cillian Murphya, vaan poliiseja satapäin. Yksi pommi löytyi ennen Lissun visiittiä, ja se purettiin. Uutiskuvissa näin kuinka poliisit tarkistavat likaviemäritkin Lissun matkareitin varrelta ja katonharjoilla makaa tarkka-ampujia kuin Hollywood-thrillerissä konsanaan.

Protestoijat huusivat, riehuivat ja heittelivät polttopulloja. ”Britain out of Irleland” eli Britit ulos Irlannista luki useammassakin kyltissä. Brittivastaisille protestoijilla oli monella päällään brittiläisten jalkapallojoukkueiden pelipaitoja kuitenkin, ettei ihan täysin brittivastaisia kuitenkaan oltu. Rusinoita pullasta, sanon minä. Minut teki hyvin surulliseksi lehtikuva, jossa noin 12-vuotias tyttö istui isänsä olkapäillä mieltään osoittamassa kyltti kädessä. Tai siis isänsä mieltä hänen puolestaan osoittamassa. Vastuutonta. Näin annetaan lasten kannettavaksi isien kaunat ja vihat, tässä tapauksessa ihan kirjaimellisesti. Kuinka päästään eteenpäin vihanpidon kulttuurista jos jo lapsille opetetaan että ne britit on itse piruja. Toivon vain että lapsesta kasvaa itse ajatteleva ja omat mielipiteensä muodostava ihminen. Toivon ja toivon.

Monet protestoijat heiluttelivat kylttejään ja halusivat äänensä kuuluviin, mutta kameran nähtyään lippalakit vedettiin silmille, kyltit naaman peitoksi tai kasvot piiloon hupparin huppuun kuin South Parkin Kenny. Kyllä mieltään saa mielestäni osoittaa ja saada mielipiteensä kuulluksi, mutta jos ei mielipiteensä takana voi häpeilemättä seisoa, saisi kyllä jäädä kotiin mutista vaikka televisiolle mielipiteitään. Ja miksi turvautua väkivaltaan? Maailman mediassa palstatilan saivat kourallinen ihmisiä, jotka eivät edusta yleistä mielipidettä Irlannissa.

Englannin ja Irlannin yhteinen historia on masentavaa luettavaa. Nälänhätää, sortoa, sotaa ja väkivaltaa. Eikä kumpikaan osapuoli ole puhtoinen pulmunen, vaikka se monelta meinaa unohtua. Bloody Sunday vuonna 1920, kun brittisotilaat ampuivat Croke Parkin stadionilla väkijoukkoon, oli kostoisku tasavaltalaisarmeijaa vastaan, jotka olivat koteihin tunkeutuen ampuneet 14 brittivakoojaksi epäiltyä ihmistä. Niin että se synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Seppeleen lasku

Lissu laski seppeleen Irlannin itsenäisyyden puolesta kuolleiden muistopuutarhalla, ja käy tänään Bloody Sundayn tapahtumapaikalla Croke Parkin stadionilla. Viimeksi Irlannissa käynyt brittihallitsija oli Lissun isoisä Yrjö V vuonna 1911. Niin ankeat ovat olleet maiden väliset suhteet, ettei valtiovierailuja ole voitu eikä uskallettu järjestää ja vielä nytkin ovat turvatoimet melkoiset. Mutta tästä on hyvä lähteä eteenpäin, rakentaa naapurisuhteita ja haudata vanhat kaunat. Lissu on ojentanut oliivipuun oksan, ottaako Irlanti sen vastaan? Toivon ja toivon.

Se On Siinä!

Sunnuntai-ilta ja tunnelma korkealla. Kuumeinen linkin etsintä netistä, missä saa katsoa lätkän finaalin suomalaisella selostuksella. Ei meinaa löytyä, YLE areena ei näytä matsia Suomen ulkopuolelle (murrr). Paniikissa avasin Radio Suomen nettilähetyksen, ihan vaan kaiken varalta että saa edes kuulla jos ei pääse näkemään. Facebookin Irlannin suomalaisten sivulta löytyi toimiva linkki www.justin.tv ja sieltä suora lähetys Mertarannan selostuksella. Marsu aivasti ja kisakatsomo saatiin kuin saatiinkin pystyyn.

Ensimmäisen erän lopussa ahdisti, ja toivoin että erätauolla pukukopissa luennoi jonkinlainen noitatohtori. Toinen erä oli tuskaista katsottavaa, kovasti tsempattiin peukut, varpaat ja kissanhännät pystyssä Leijonia voittoon. Tasoitusmaali antoi hengähtää helpotuksesta; kolmanteen erään päästään tasaviivalta. Ja sitten se alkoi.

Kuva Aamulehden sivuilta

Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Kaksi maalia 46 sekunnin päässä toisistaan. Kun tilanne oli 4-1 alkoi jännitysolkapäät laskeutua korvien naapurista normaalitasolle. 5-1 ja hymy jäi naamalle, ei tätä enää voida hävitä. 6-1 ja nauroin ääneen, nyt sai länsinaapuri kyytiä. Kyllä se vaan tuntuu makealle, voittaa Ruotsi. Odotettiinhan sitä jo se 16 vuotta.

Hankala selittää jääkiekkoa ymmärtämättömille irlantilaisille tämän voiton suuruutta. Margaret Ann sanoi että vastaava voitonhuuma olisi täällä jos Irlanti voittaa Englannin rugbyssa. Tuskinpa samanlaista voitonjuhlaa kuitenkaan; ihmisiä alasti suihkulähteessä, juhlintaa kaupungilla aamuun asti. Tai mene ja tiedä. Kun en rugbya juuri seuraa, en tiedä milloin viimeksi on aihetta juhlaan ollut. Mainioita juhlakuvia Helsingin yöstä löytyy täältä.

Sen opin sentään että ilmaveivi englanniksi on air hook. 

Kirjallista

Jokunen postaus sitten kerroin lukevani Katherine Webbin kirjaa The Legacy (suomalaisen kirjakaupan haku näyttäisi ettei kirjaa ole ainakaan vielä suomennettu). Pari iltaa keinutuolissa takan ääressä ja koko kirja oli ahmittu kansineen kaikkineen. Kirjat kuljeksivat kotiimme kavereiden kautta. Tai internetistä. Tai kirjakaupasta. The Legacy oli työkaverini minulle ojentama; oletko lukenut tämän, jos et niin lue ihmeessä. Kaikki tietävät jo että Minna lukee vaikka muropaketin takakantta jos ei muuta painettua sanaa ei ole tarjolla. Luen siis melkein mitä vain, milloin vain.

Legacy sijoittuu englantilaiselle maaseudulle ja kertoo kahden sisaruksen, Erica ja Beth Calcottin tarinan. Naisten isoäiti on kuollut ja he löytävät itsensä Meredith-isoäidin vanhasta kartanosta menneisyyden kanssa naamakkain. Lapsina tytöt viettivät kesälomat Meredithin luona. Eräänä kesänä tapahtui jotain, joka muutti kaiken; tyttöjen Henry-serkku katosi jäljettömiin. Mitä Henrylle tapahtui? Erica päättää selvittää Henryn katoamisen salaisuuden, mielensä perukoilla hän tietää tietävänsä mitä tapahtui. Henryn katoaminen katkaisi lapsuuden ja loi pohjan Bethin masennukselle, he menettivät parhaan ystävänsä Dinnyn, jonka mustalaisperhe leiriintyi kartanon maiden rajoilla joka kesä Meredithin suureksi harmiksi.

Kylmän talven ympäröimässä kartanossa Erica alkaa kaivaa esille haamuja menneisyydestä. Meredithin äiti Caroline, katkera ja etäinen nainen joka muutti Amerikasta Englantiin aatelismiehen vaimoksi ja kasvatti Meredithin. Erica löytää valokuvan Carolinesta pieni poikavauva sylissään. Kuka poika on? Meredith oli ainoa lapsi. Mikä teki Meredithistä niin katkeran, ja miksi sekä Meredith että Caroline vihasivat maillaan leiriytyvää mustalaisperhettä niin kovin?

Kirjan teemoina äitiys, ja perintö (legacy), jonka lapsillemme annamme. Voiko vihan ja katkeruuden periä geeneissään? Maksavatko lapset isiensä synneistä? The Legacy on sopiva sekoitus mysteeriä ja romassia, kevyttä ja painavaa. Juonipaljastuksia en tee, kurkistakoon itse kukin kirjan kansien väliin.

Lukuiloa!